Mutta minä tiedän, ettei edes oma äitini olisi lausunut sanaakaan Fritziä estääksensä. Kun ensin kuulimme siitä ja minä pyysin häntä kirjoittamaan hänelle ja nuhtelemaan häntä, vastasi hän, vaikka kyynelet vuotivat hänen silmistänsä: "ei yhtä sanaa, Elsa, ei tavuakaan. Eikö minun tule vapaa-ehtoisesti antaa poikaani Hänelle, joka antoi hänet minulle? Jumala olisi voinut kutsua hänet kokonaan pois mailmasta, kun hän sairasti ruttoa, ja kadehdinko minä häntä luostarilta? Minä saan nähdä hänet jälleen", hän lisäsi, "kumminkin kerran taikka pari. Eikö minun, kun hän on papiksi vihitty, ole ilo nähdä häntä valkoisissa vaatteissa alttarin edessä ja ehkä vastaan-ottaa Luojaani hänen käsistänsä!"
"Kerran taikka pari! — voi äiti!" minä nyyhkytin, "lisäksi kirkossa satojen muitten joukossa! Mikä ilo siitä lienee?"
"Elsa", hän lausui lempeästi, mutta oudostuttavalla lujuudella, "lapseni, älä puhu sen enempää tästä. Kerta minulla oli itselläni jonkunlainen vähäinen taipumus luostariin. Jos olisin pitänyt vireillä sitä, se olisi ehkä muuttunut kutsumukseksi. Mutta minä näin isänne ja laiminlöin sen. Ja katso mitä huolia lapseni saavat kantaa! Eikö myöskin ole ollut kuin noiduttu, mitä isänne keksintöihin tulee? Kenties Jumala viimein vastaan-ottaa minulta pojassani, mitä minä kielsin häneltä itsessäni, ja leppyy meihin ja lähettää meille paremmat päivät; ja silloin isänne suuri keksintö toteutuu. Mutta älä virka hänelle mitään siitä, mitä olen sinulle jutellut!"
Minä en ole koskaan nähnyt isäämme niin huolestuneena mistään.
"Juuri kuin hän alkoi ymmärtää tuumiani!" hän sanoi: "ja minä, joka olisin jättänyt ne kaikki perinnöksi hänelle!"
Muutamina päivinä hän ei ollenkaan koskenut mihinkään kaavaansa; mutta nyt hän jälleen on palannut entisten kirjojensa ja työkalujensa pariin ja sanoo meille, että Fritz'in horoskopissa oli jotakin, jonka johdosta olisi sopinut odottaa tätä, jahka hän vaan olisi ymmärtänyt sen hiukkaa ennen. Vaikka tämä havainto oli liian myöhäinen varoittamaan meitä kohtauksen suhteen, lohduttaa se kuitenkin isäämme, ja hän on ruvennut jälleen tavallisiin toimiinsa.
Eva näyttää aivan vaalealta ja heikolta, osaksi epäilemättä ruton vaikutuksesta; mutta kun huhu Fritz'istä ensin kuului tänne, minä etsin jonkunlaista myötätunteisuutta hänessä, sanoen: "voi Eva, kuinka kummalliselta se näyttää, kun Fritz, joka aina ajatteli meitä enemmän kuin itseään, näin jättää meidät sanaakaan meille edeltäkäsin sanomatta."
"Elsa serkku", hän sanoi, "Fritz on tehnyt nyt, niinkuin hän aina tekee. Hän on ajatellut meitä ennen kaikkia, siitä minä olen yhtä varma, kuin jos kuulisin hänen itse sitä lausuvan. Hän luuli hyödyttävänsä meitä parhaiten, kun hän jätti meidät näin, muutoin hän ei olisi milloinkaan luopunut meistä."
Eva ymmärsi hänet nyt, niinkuin usein, paremmin kuin kukaan muu. Kun
Fritzin kirje tuli äidillemme, se sisälsi juuri ne syyt, jotka Eva,
niinkuin hän monesti oli kertonut minulle, tiesi varmaan vaikuttaneen
Fritziin.
Vaikea on sanoa, mitä Eva tuntee, tuon hänen ihmeellisen sisällisen rauhansa vuoksi, joka näyttää aina virtaavan kaikkien hänen muitten tunteittensa alla.