Minä en ole nähnyt hänen vuodattavan yhtäkään kyyneltä; ja samalla kuin minä tuskin saatan astua rakkaasen, vanhaan sälyhuoneesemme taikka tehdä jotakin, jota yhdessä teimme, näyttää hän suureksi iloksensa lukevan jokaista kirjaa, johon Fritz oli mieltynyt, ja oppivan ja kertovan jokaista virttä, jota he yhdessä harjoittivat.
Eva ja äiti kiintyvät yhä likemmin toisiinsa. Hän tuskin sallii äitini toimittaa mitään koti-askaretta, vaan vaatii saadaksensa ottaa osaa jokaiseen vaikeaan työhön, josta me tähän asti olemme pidättäneet häntä hänen heikon ja hennon ruumiinluontonsa tähden.
Tosin kyllä minä nousen varhain, säästääkseni heiltä niin paljon työtä, kuin suinkin mahdollista, koska heillä ei kummallakaan ole puoliakaan minun voimistani, ja minä olen niin hyvällä mielellä, kun saan liikkua ympäri. Ajatukset tunkeuvat sitä katkerammin päälleni, kun istun joutavana.
Mutta kun alustan taikinaa taikka kolkin vaatteita kivillä joessa, kun on pesu, tuntuu minusta kuin kolkkisin kaikkia huoliani; ja se tekee käteni vahvemmaksi ja huoleni helpommaksi, siksi kuin vielä nytkin usein huomaan, että laulan, kun väännän vaatteita rannalla. Se on niin hupaista, kun talvella päivä paistaa ja purot solisevat kaislain ja raunukkain välitse, ja pikku Thekla juttelee minun vieressäni ja on auttavinansa.
Mutta kun olen päättänyt päivälliset työni ja tulen sisään, minä tapaan äitini ja Evan istumasta vieretysten; ja kenties Eva on ääneti ja äiti pyyhkii pois kyyneliä, jotka putoelevat ompelukselle; mutta kun he katsovat ylös, heidän kasvonsa ovat tyvenet ja rauhalliset, ja silloin minä tiedän, että he ovat puhuneet Fritzistä.
Eisenachissa, Helmikuun 2 p.
Kun eilen illalla tulin sisään, käänsi Eva äidille paraikaa yhtä latinaista virttä, jota Fritz rakasti, ja lauloi sen sitten suloisella, kirkkaalla äänellänsä. Siinä puhuttiin kalliista, kalliista taivaan maasta ja kultaisesta Jerusalemista.
Myöhemmin minä sanoin hänelle:
"Voi kuinka sinä voit laulaa niitä virsiä, joista Fritz piti niin paljon? Minä en voisi levollisesti laulaa säettäkään mistään laulusta, jota hän mielellään kuuli minun laulavan! Ja se huvitti häntä aina niin paljon, kun hän sai kuunnella sinua. Hänen äänensä vastaisi 'ei milloinkaan, ei milloinkaan enää' jokaiseen säveleen, jota laulaisin, ja laulut päättyisivät kaikki nyyhkytyksiin."
"Mutta minä en katso itseäni nyt, enkä koskaan, eroitetuksi Fritzistä, Elsa serkku", hän vastasi. "Minä en kuule sen surullisen sävelen 'ei milloinkaan, ei milloinkaan enää', jota sinä ajattelet, kaikkuvan mistään niistä virsistä, joita hän rakasti, ei, minä kuulen vaan, kuinka hänen äänensä vastaa 'ainaiseksi ja ijäksi.' Ja minä ajattelen sitä aikaa, jolloin saamme laulaa niitä yhdessä jälleen."