"Tarkoitatko sinä taivasta, Eva?" minä kysyin, "se on niin kovin kaukana, jos me ensinkään pääsemme sinne."
"Ei niinkään kaukana, Elsa serkku", hän vastasi. "Minusta tuntuu usein, kuin se olisi hyvin likellä. Jollei niin olisi, kuinka enkelit voisivat olla niin paljon meidän kanssamme ja kuitenkin Jumalan luona?"
"Mutta elämä näyttää niin pitkältä nyt, kun Fritz on mennyt."
"Ei aivan Elsa serkku", hän sanoi. "Minä ajattelen usein, että se voi olla hyvinkin lyhyt, ja minä rukoilen usein, että se siksi kävisikin.
"Eva!" minä huudahdin: "sinä et suinkaan rukoile, että saisit kuolla?"
"Miks'ei?" hän lausui varsin tyvenesti. "Minä luulen, että jos Jumala ottaisi meidät luoksensa, me kykenisimme paremmin auttamaan niitä, joita rakastamme, siellä kuin Eisenachissa, ehkäpä paremmin kuin luostarissakin. Ja siellä me yhdymme jälleen eikä siellä tule koskaan mikään ero. Isäni kertoi niin minulle", hän lisäsi, "ennenkuin hän kuoli."
Silloin minä ymmärsin, kuinka Eva suree Fritziä ja minkä vuoksi hän ei itke; mutta minä en voinut kuin sanoa:
"Oi Eva, älä rukoile, että saat kuolla. Taivaassa on jo niin monta pyhimystä, ja sinä olet niin hyväksi avuksi meille täällä!"
Helmikuun 8 p.
Minun on ollut mahdoton sietää sitä ajatusta, että Fritz on meiltä mennyt, enkä minä luullakseni milloinkaan sitä siedä. Tämä suru, niinkuin kaikki muutkin, tarkoitti epäilemättä minun hyvääni; mutta ei se mitään hyvää minun tee, siitä olen varma, vaikka vika tietysti on minun. Se minun hyvää teki, kun olin onnellinen, niinkuin olin, kun Fritz kävi kotona; vaan se on nyt ijäksi päivää ohitse.