"Köyhille ilmaiseksi!" Tuo tosiaan sopisi meille! Kun vaan minulla olisi aikaa lähteä pilgrimiretkelle Annabergiin ja tämä olisi se uskonto, joka Jumalalle kelpaa, minäkin varmaan saisin osani.
Saati vaan Fritz olisi tietänyt tämän ennen, hänen ei olisi tarvinnut tehdä surkeata lupaustansa. Yhdessä Annabergin matkassa olisi ollut yltäkyllin.
Mutta jos paavilla on tuommoisia arvaamattoman kalliita aarteita hallussaan, miksi ei hän anna niitä aina "köyhille ilmaiseksi", aina ja joka paikassa.
Vaan minä tiedän, että on synti tutkistella, mitä Paavi tekee. Minun sopisi melkein yhtä hyvin tutkistella, mitä Herra Jumala Kaikkivaltias tekee. Sillä eikö myöskin Hän, joka antoi nämät aarteet Paaville, eikö Hän ole kaikkialla läsnä ja eikö Hän voisi antaa niitä suorastaan meille ilmaiseksi? Se on selvä, että nämät kysymykset ovat liian korkeat minulle.
Minä en kuitenkaan ole ainoa, jota nämät anekirjat hämmennyttävät. Äitini sanoo, ettei häntä opetettu näitä teitä kulkemaan ja että hän mieluisammin pysyy vanhalla uralla. Eva arveli: "jos minä olisin Paavi, ja minulla olisi tuommoiset aarteet, minä luullakseni kohta jättäisin palatsini ja ihanan Romani ja menisin vuorten ja merien yli jokaiseen kaupunkiin ja jokaiseen kylään, jokaiseen metsämökkiin ja jokaiseen huoneesen huonoimmillekin kaduille, ettei kukaan jäisi siunausta vailla, vaikkapa minun täytyisi kulkea avojaloin enkä koskaan enää saisi nähdä pyhää Romaa."
"Mutta siinä tapauksessa", lausui isäni, "ei Pyhän Pietarin suurta kirkkoa koskaan saataisi rakennetuksi. Siihen, niinkuin tiedätte, aiotaan anerahoja käyttää."
"Mutta kultainen Jerusalem rakennettaisiin, eno Cotta!" sanoi Eva; "ja eikö se ole parempi?"
"Parempi olisi, kun emme puhuisi tästä", lausui äiti. "Pyhä Jerusalem kyllä rakennetaan; vaan minä arvaan, että useat tiet vievät samalle perille. Se vaan, että minusta se tie on paras, jonka parhaimmin tunnen."
Mielipahakseni minun täytyy sanoa, että pojat usein irvistelivät, sillä välin kuin tätä keskustelua anekirjoista kesti, ja jälestäpäin minun täytyi puhutella heitä.
"Elsa sisar", sanoi Kristofer, "minun kanssani ei maksa vaivaa puhua. Minä vihaan munkkeja ja kaikkia, mitä heihin kuuluu. Enkä minä usko sanaakaan siitä, mitä he sanovat — ei ainakaan sentähden, että he sen sanovat. Pojat koulussa juttelevat, että tuo Tetzel on erittäin paha mies ja suuri valehtelia. Viime viikolla Reinhardt kertoi meille yhden asian, jonka Tetzel teki ja joka osoittaa sinulle, mimmoinen hän on. Eräänä päivänä hän lupasi näyttää kansalle yhden sulan, jonka perkele tempasi yli-enkeli Mikaelin siivestä. Reinhardt sanoo, että hänen luullaksensa perkele antoi sen T:ri Tetzelille. Oli kuinka hyvänsä, yön kuluessa muutamien ylioppilas-veitikkain onnistui päästä hänen reliki-arkkuunsa; he veivät pois sulan ja panivat muutamia hiiliä sijaan. Kun T:ri Tetzel seuraavana päivänä oli kauan aikaa hartaasti saarnannut tämän sulan ihmeistä ja aukaisi arkun, ei siinä ollut kuin hiiliä. Mutta tästä hän ei kovin hätäillyt. Hän sanoi vaan: 'minä olen ottanut väärän reliki-arkun, huomaan minä; tässä on perin pyhää tuhkaa — St. Laurentiuksen pyhän ruumiin jäännökset, hänen, joka paistettiin parilalla.'"