Me olemme olleet koko pitkän päivän metsässä risuja ja kuivia oksia keräämässä. Luontokappaleet näyttävät niin onnellisilta siellä! Hauska oli katsella, kuinka muurahaiset kattivat kekojansa kuusen-neulasilla, ja linnut lentelivät edestakaisin, kantaen ruokaa pojilleen; ja kuunnella, kuinka metsäkyyhkyset, joita Fritz aina sanoi Evan kaltaisiksi, hiljaan kuhertelivat kaukana metsässä.
Puolipäivän aikana kävimme istumaan yhteen metsänaukkoon evästämme syömään. Vähäinen tyven puro, josta me joimme, juoksi liristen vieressämme, ja tummien, juhlallisten honkien ylimmäisistä oksista hennot kelkät värähtelivät, ikäänkuin ilosta, hiljaisessa tuulessa.
Levätessämme juttelimme tarinoita toisillemme. Pollux aloitti kammottavilla kertomuksilla paholaisten metsästyksestä, joka riivattujen koirien haukunnalla riehuu sydän-yönä juuri näissä metsissä. Mutta kun lapset rupesivat pelästyneinä katsomaan ympärillensä ja vapisemaan kuunnellessansa, vaikka oli keskellä päivää, huvitti Kristofer heitä hullunkurisilla saduilla susista, jotka lampaan vaatteissa tarjoutuivat talonpojille paimeniksi. Nämät sadut olivat luullakseni jostakin vaarallisesta pilkkakirjasta, mutta, kun ei niitä mihinkään sovitettu, sangen lystillisiä.
Chriemhild ja Atlantis puhuivat tontuista, jotka tekivät kummallisia tepposia karjapihoissa, vuorikuninkaasta ja rumista kääpiöistä, jotka vartioivat kulta- ja hopea-aarteita välkkyvissä luolissa vuorten alla, ja elvoista, jotka hämärän aikana tanssivat purojen reunoilla.
"Ja minä", lausui pikku herttainen Thekla, "tahtoisin aina nähdä näkki paran, vedenhaltian, joka kuutamalla itkee jo'issa ja vuodattaa kyyneliänsä veteen, koska hänellä ei ole mitään sielua ja hän ikävöitsee ijankaikkista elämää. Minun tekisi mieli antaa hänelle puoli omasta sielustani."
Meitä olisi kaikkia peloittanut, kun puhuimme näistä olennoista heidän omissa asunnoissaan kuusien välissä, jollei aurinko olisi ollut korkealla taivaalla. Mutta kuitenkin minä kävin vähän levottomaksi ja minua halutti kääntää keskustelu pois näistä elvoista ja haltioista, joita moni luulee vanhojen pakanallisten jumalien haamuiksi, jotka liikkuvat entisillä olopaikoillansa. Yksi syy, jonka vuoksi niin luullaan, on se, että ne eivät tohdi tulla kirkonkellon kuuluville. Tämä taas tekee, että muutamat pitävät niitä pahempina kuin varjontapaisia, viraltansa pantuja, pakanallisia jumala-parkoja, ja arvelevat, että olisi paras, jos ei niistä puhuttaisi ollenkaan. Minä en mielestäni voinut tehdä paremmin kuin kertoa legendan rakkaasta jättiläisestäni Offeruksesta, joka muuttui Kristoferiksi ja pyhimykseksi sentähden, että hän kantoi pyhän lapsen virran yli.
Thekla tahtoi tietää, voisiko hänen lemmittynsä, näkki, pelastua samalla tavalla. Hänen teki mieli nähdä tämä ja puhua hänen kanssansa siitä.
Mutta Evalla oli vielä kertomuksensa jälellä, ja hän jutteli meille legendansa St. Katarinasta.
"St. Katarina", hän lausui, "oli kuninkaallista sukua, Egyptin kuninkaan ja kuningattaren ainoa lapsi. Hänen vanhempansa olivat pakanoita, mutta he kuolivat ja jättivät hänet orvoksi, kun hän oli vaan neljätoista-vuotinen. Hän oli kauniimpi kuin kukaan muu nainen hovissa ja rikkaampi kuin mikään prinsessa mailmassa; mutta hän ei huolinut koreudesta, ei puvuista eikä muista kalliista aarteistaan. Jumalan kultaiset tähdet näyttivät hänestä komeammalta, kuin koko hänen valtakuntansa loisto, ja hän sulki itsensä palatsiinsa ja tutki filosofiaa ja tähtiä, siksi kuin hän tuli viisaammaksi, kuin kaikki Itämaan viisaat miehet."
"Mutta eräänä päivänä kokoontuivat Egyptin valtiosäädyt ja päättivät, että heidän nuori ruhtinattarensa piti saatettaman naimisiin. He laittivat lähettikunnan hänen luoksensa palatsiin, joka kysyi häneltä, suostuisiko hän, jos he löytäisivät semmoisen ruhtinaan, joka oli kauniimpi kuin kaikki muut ja viisaampi kuin kaikki filosofit, jolla oli mitä jaloin mielenlaatu ja suurin perintö, suostuisiko hän naimisiin hänen kanssaan? Kuningatar vastasi: 'hänen täytyy olla niin jalo, että kaikki ihmiset kunnioittavat häntä, niin suuri, etten minä koskaan muista itse tehneeni häntä kuninkaaksi, niin rikas, ettei kukaan ikinä saa sanoa, että minä hänet rikastutin, ja niin kaunis, että Jumalan enkelit halaavat nähdä häntä. Jos te löydätte tämmöisen ruhtinaan, hän olkoon minun puolisoni ja sydämeni hallitsia.' Lähellä kuningattaren palatsia eli köyhä, vanha eremiti luolassaan, ja samana yönä Jumalan hurskas Äiti ilmestyi hänelle ja kertoi hänelle, että se kuningas, joka pääsisi kuningattaren sydämen hallitsiaksi, ei ollut kukaan muu, kuin hänen Poikansa. Nyt eremiti lähti palatsiin ja lahjoitti kuningattarelle Neitsyen ja Lapsen kuvan; ja kun St. Katarina näki tämän, täyttyi hänen sydämensä niin sen pyhästä kauneudesta, että hän unhotti kirjansa, maapallonsa ja tähtensä; Plato ja Sokrates tuntuivat hänestä ikävältä, kuin kahdesti kerrottu satu, ja hän piti pyhää kuvaa aina edessänsä. Silloin hän eräänä yönä näki unen: hän tapasi korkean vuoren laella joukon enkeleitä, jotka olivat puetut valkoisiin vaatteisin ja kantoivat päässänsä valkeista liljoista solmittuja seppeleitä. Hän lankesi kasvoillensa näitten edessä, mutta he sanoivat: 'nouse ylös, rakas sisar Katarina, ja ole tervetullut.' Nyt he taluttivat hänet kädestä toisen enkeliparven luo, jotka olivat vielä ihanammat ja puetut purpuraan ja punaruusuisiin seppeleisin. Näittenkin edessä hän lankesi kasvoillensa, häikäistyneenä heidän kirkkaudestaan; mutta he sanoivat: 'nouse ylös, kallis sisar Katarina; sinua on kuningatar katsonut hyväksi kunnioittaa.' Tuosta he johdattivat hänet johonkin taivaan palatsin sisäkammioon, jossa kuningatar istui valtapuvussansa; ja enkelit lausuivat hänelle: 'armollinen hallitsiattaremme, Taivaan Ruhtinatar ja Siunauksen Kuninkaan Äiti, sallikaat meidän esitellä Teille tämä sisaremme, jonka nimi on kirjoitettu Elämän Kirjaan, ja rukoilla, että Te vastaan-otatte hänet tyttäreksenne ja palveliattareksenne.' Silloin Pyhä Neitsyt Maria nousi ja hymyili lempeästi ja saatti St. Katarinan Pyhän Poikansa luo; mutta tämä kääntyi pois ja sanoi suruisesti: 'hän ei ole kyllin kaunis minulle.' Nyt St. Katarina heräsi ja hänen sydämessään kaikkui koko päivän sanat: 'hän ei ole kyllin kaunis minulle;' eikä hän saanut mitään rauhaa, ennenkuin hän rupesi kristityksi ja kastettiin. Vaan muutamien vuosien perästä tyranni Maximinus antoi julmasti kiduttaa häntä ja teloitti hänet, koska hän oli kristitty. Mutta enkelit veivät hänen ruumiinsa ja laskivat sen valkoiseen marmori-hautaan Sinain vuoren huipulle, ja Herra Jesus Kristus vastaan-otti hänen sielunsa ja toivotti häntä tervetulleeksi taivaasen puhtaaksi morsiameksensa; sillä viimein oli Hän tehnyt St. Katarinan 'kyllin kauniiksi itselleen.' Ja näin on hän siitä saakka elänyt taivaassa ja on enkelien sisar."