Evan legendan jälleen ryhdyimme työhömme jälleen; ja illalla, kun palasimme risukimppuinemme, oli hauska nähdä, kuinka hyönteiset hyörivät niitten pitkien varjojen edessä, joita ilta alkoi luoda viheriäisiin laaksoihin.

Ne virret, joita Eva kotimatkalla lauloi, tuntuivat täydelleen sointuvan yhteen koko luonnon kanssa. Minun ei tarvinnut ymmärtää sanoja; kaikki, mitä ympärillämme oli, näytti mielestäni laulavan näin:

"Jumala on hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän antaa neulasimet muurahaisille ja jyvät linnuille ja tekee puut heidän linnoiksensa ja opettaa heitä laulamaan; eikö Hän siis pitäisi huolta sinusta?"

Pojatkin olivat niin hyvät. Minulla ei ollut heistä hetkeksikään kiusaa, ei edes Kristoferista, vaan he kokosivat kahta vertaa suuremmat risukimput, kuin meillä oli, puolta vähemmällä ajalla, ja auttivat sitten meitä ja tekivät kaikenlaisia temppuja, kiipesivät puihin, hyppivät purojen yli ja toivat kotiin lukemattomia aarteita Theklalle.

Tämmöisinä päivinä minä aina tunnen itseni paljoa paremmaksi, vieläpä vähän jumaliseksikin, ja on melkein ikäänkuin voisin rakastaa Jumalaa! Vasta kun palajan takaisin kaduille noitten yhdeksän luostarin varjoihin ja näen, kuinka munkit ja papit ääneti liikkuvat ympäri mustissa vaatteissaan ja silmät maassa, vasta silloin minä muistan, ettemme ole niinkuin linnut eikä edes niinkuin muurahaiset, jotka eivät ole koskaan syntiä tehneet. Minä muistan, että Jumala sen vuoksi ei voi pitää huolta meistä ja rakastaa meitä, niinkuin näyttää rakastavan vähimpiäkin muita luontokappaleitaan, ennenkuin olemme muuttuneet hurskaaksi ja raivanneet itsellemme tien sen suuren syntilaakson lävitse, joka eroittaa meidät Hänestä ja pimittää koko meidän elämämme.

Evalla ei ole näitä tunteita. Kun jälleen pääsimme kaupunkiin, laski hän korinsa St. Yrjön kirkon kynnykselle ja, ristien itseänsä vihkivedellä, meni hiljalleen ylös pääalttarin luo ja lankesi siellä polvillensa, lampun palaessa Pyhän Sakramentin edessä. Kun hän oli noussut ja minä katselin hänen kasvojansa, ne sädehtivät ilosta.

"Sinä olet onnellinen, sekä kirkossa että metsässä", minä lausuin hänelle, kun astuimme kotiin; "sinä näytät olevan niinkuin kotona joka paikassa."

"Eikö Jumala ole joka paikassa?" hän kysy; "ja eikö Hän ole rakastanut mailmaa?"

"Mutta meidän syntimme!" minä sanoin.

"Eikö meillä ole Vapahtaja?" hän lausui notkistaen päätänsä.