Minä en vielä tunne sitä munkkia, jonka johdolla minun tulee matkustaa.
Kun ajattelen niitä uusia maisemia, joitten kautta saamme kulkea, ja sitä ihmeellistä, uutta mailmaa, johon astumme — uutta ja vanhaa — se täyttää minut melkein lapsellisella ilolla. Siitä saakka kuin sen kuulin, sydämeni ja omatuntoni näyttävät merkillisesti keventyneen, joka osoittaa, kuinka vähäisen todellista vakavuutta minusta löytyy.
Toinen seikka on kuitenkin lohduttanut minua suuresti. Ripillä ollessani puhuin generali-vikariukselle omaisistani, ja hän on toimittanut isälleni hoitajan viran latinaisessa kirjapainossa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä.
Minä toivon nyt, että se raskas rahanpuute, joka on niin kauan painanut äitiäni ja Elsaa, huojentuu. Olisi ollut suloisempi jos omilla ponnistuksillani olisin aikaan saanut tämän huojennuksen heille. Mutta me emme saa valita sitä muotoa eikä aikaa, jossa jumalalliset sanansaattajat ilmestyvät.
Generali-vikarius on paitsi sitä lahjoittanut minulle vähäisen vihkon saarnoja, jotka eräs hurskas Dominikani-munkki Tauler on kirjoittanut. Nämät ovat erittäin syviä ja sydäntä tutkivia. Minun on vaikea sovittaa se ylevä ja harras antauminen Jumalaan, joka innostuttaa niitä, veljeskuntamme vähäisiin sääntöihin, skolastillisen kajuistikin pikku-asioihin ja noihin tarkkoihin määräyksiin siitä palvelemisen ja kunnioittamisen, Dulian, Hyperdulian ja Latrian, mitasta, jota tulee osoittaa taivaallisten olentojen eri luokille. Nämät kaikki tekevät, että rukoileminen usein näyttää minusta yhtä hämmentävältä kuin keisarin hovin juhlamenot näyttäisivät Thüringin metsän talonpojasta.
Tämä Dominikani puhuu niin kuin me voisimme kohota kaikkien näitten
alhaisempien asiain ylitse ja kokonaan kadota tuohon Ainoaan,
Sanomattomaan, kaiken Olemisen Lähteesen, Perustukseen, Alkuun ja
Loppuun, tuohon Ainoaan, joka on kaikki.
Kalliimpi, kuin tämä, on minulle kuitenkin yksi vanha käsikirjoitus luostarimme kirjastosta. Se sisältää munkkikuntamme suojelian, suuren isä Augustinin, omat synnin tunnustukset.
Suoraan hänen sydämestänsä sanat tunkevat minun sydämeeni, ikäänkuin ne olisivat puhutut minulle tänä päivänä. Sinä himokas, hehkuva, taisteleva, epävakainen, vapiseva, palveleva sydän, minä tunnen sinun sykkivän joka rivistä!
Ja oliko tämä semmoisen kokemus, joka nyt on pyhimyksenä taivaan kunniakkaimmilla kukkuloilla?
Entä äiti! kärsivällinen, nöyrä, jalo, hurskas Monica; äiti ja enemmän kuin martyri. Hän ilmestyy minulle yhden rakastetun muodossa, jota minä saan muistaa ilman synnittä, myöskin täällä, myöskin nyt. St. Monica puhuu minulle äitini äänellä; ja kun luen kertomuksen hänen rukouksistaan, tuntuu siltä, kuin paremmin ymmärtäisin, mitä äitini rukoukset ovat olleet minulle.