St. Augustinus oli onnellinen, koska hän sai itse lausua viimeiset lohdutuksen sanat äidillensä, koska hän sai asua hänen kanssaan samassa huoneessa viimeisiin asti. Tätä tuskin lienee minulle suotu. "Tuo suloinen yhdessä eläminen" on ijäksi lakkautettu meiltä; lakkautettu oma-ehtoisen tekoni kautta. "Jumalan kunniaksi!" Jumala vastaan-ottakoon sen; jollei, antakoon Hän anteeksi!
Tämä vanha käsikirjoitus on kulunut lukemisesta. Se on maannut luostarin kirjastossa varmaan toista sataa vuotta. Polvesta polveen ovat ne, jotka nyt lepäävät kalmistossa akkunaimme alla, käännelleet näitä sivuja. Sydän toisen perästä on epäilemättä tullut, niinkuin minä, kysymään neuvoa tältä orakelilta, tältä syvältä sydämeltä vanhoilta ajoilta, joka oli niin vähällä joutua haaksirikkoon, mutta pelastui niin kunniakkaasti.
Kun luen tätä vanhaa, usein pideltyä vihkoa, näyttää joukko henkiä ympäröivän minua ja minä ajattelen, kuinka monta, vahvistuneena näitten sanojen kautta, ehkä on nyt, niinkuin hän, joka kirjoitti ne, täydellisiksi tehtyin hurskaitten parissa.
Luostarin kirjastossa on kuin tuotteet heräisivät jälleen elämään ympärilläni. Kalmistossa ovat mätänevän ruumiin jäännökset. Näitten vanhojen kirjojen keskellä minä tunnen, kuinka menneitten sukupolvien haamut hengittävät.
Minun täytyy kuitenkin sanoa, että saan enemmän, kuin soisin, kirjastossa seurustella kuolleitten kanssa. Näitä kirjoja ei suinkaan lueta niin paljon tähän aikaan, kuin generali-vikarius tahtoisi, vaikka Augustinilaiset kehutaan olevan oppineimpia veljeskuntia.
Minua kummastuttaa toisinaan, mikä johdatti useat näistä levollisista, mukavuutta rakastavista munkeista tänne. Mutta monen kasvot eivät anna mitään vastausta kysymykseeni. Niihin ei näytä mikään elämäkerta olevan kirjoitettu. Rypyt näyttävät olevan vaan ajan pyörän jälkiä eikä vakoja, johon ajatuksen siemen on kylvetty — hyvä, kun eivät ole aukeavia, jotka ovat syntyneet sisällisten tulten pakotuksesta.
Luullakseni useat veljet rupeavat munkiksi, aivan niinkuin muut ihmiset rupeavat räätäliksi tai suutariksi, eikä siinä ole sen enempää hengellistä tarkoitusta, kuin että heidän vanhempansa niin määräsivät. Mutta kenties arvostelen huonointakin väärin, kun puhun näin. Pintapuolisimmallakin ihmissydämellä on syvänteensä, peittäköön niitä vaikka kuinka paksu jää taikka kätkeköön niitä vaikka kuinka ihanat kukat.
Ja minäkö — minä ja tuo tuntematon veli olemme todella aikeissa lähteä Italiaan, päivänpaisteen ja viiniköynnösten, öljypuitten ja muinaisten kaupunkien mainehikkaasen maahan — Roman, keisarillisen, pyhän Roman maahan, jossa lukemattomat martyrit lepäävät, jossa St. Augustinus ja Monica oleskelivat, jossa Paavali ja Pietari saarnasivat ja kärsivät — jossa Kristuksen vallanpitäjä elää ja hallitsee?
Toukokuun 1 p.
Se veli, jonka kanssa minun tulee lähteä pilgrimiretkelle Romaan, saapui tänne eilis-iltana. Sanomattomaksi ilokseni se ei ole kukaan muu, kuin veli Martin — Martin Luther! jumaluus-opin professori vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä. Hän on taas suuresti muuttunut siitä, kuin viimein näin hänen vaivalla astuvan pitkin Erfurtin katuja, säkki selässä. Tylsä, lakastunut katse on kadonnut hänen kasvoistansa, ja tuli on palannut hänen silmiinsä. Tosin niistä usein ilon säkenet vaihtuvat vakavaan totisuuteen, jolloin koko niitten valo näyttää vetääntyvän sisäänpäin; mutta tämän ohessa ilmestyy samanlainen tyvenyys, kuin olen huomannut ijäkkään rippi-isäni muodossa.