Täällä näytettiin minulle kirja, joka on painettu Wittenbergissä vuosi tai kaksi takaperin, nimeltä: "Pyhien Relikien Selitys" ja varustettu sadalla yhdeksällätoista puupiirroksella.
Kaupunki itse näyttää vielä olevan köyhä ja vähäpätöinen Erfurtin ja Eisenachin rinnalla; ja ylioppilaat, joita on nykyjään melkein viisisataa, ovat toisinaan hyvin vallattomat. He juovat paljon olutta. Vuonna 1507, kolme vuotta takaperin, julisti Brandenburgin piispa koko kaupungin kirkonpannaan sen vuoksi, että ylioppilaat olivat jollakin lailla häväisseet hänen seuruettansa, ja nyt he eivät saa pitää pyssyjä, ei miekkoja eikä puukkoja.
Veli Martin toivoo kuitenkin lujasti, että paljon hyvää heissä aikaan saadaan. Hän vastaan-otti Biblikon (raamatun opettajan) viran Maaliskuun 9:nä päivänä viime vuonna; ja pitää luentoja joka päivä kahdentoista ja yhden välillä.
Viime kesänä generali-vikarius sai hänet ensi kerran julkisesti saarnaamaan. Minä luulin heidän puhuvan tästä. Veli Martin selitti asian jälestäpäin minulle.
T:ri Staupitz ja veli Martin istuivat viime kesänä kahden kesken luostarin puutarhassa Wittenbergissä jonkun perunapuun varjossa, kun generali-vikarius koetti taivuttaa häntä saarnaamaan. Hän oli erittäin vastahakoinen siihen. "Se ei ole mikään vähäinen asia", lausui hän T:ri Staupitzille, "kun ilmestyy kansan edessä Jumalan sijassa. Minulla oli viisitoista estettä", hän jatkoi, kun hän kertoi sitä minulle, "joilla pyysin vastustaa kutsumustani; mutta niistä ei ollut mitään apua." Viimein minä sanoin: "T:ri Staupitz, te tapatte minut, sillä minä en kestä tätä kolmea kuukautta." "Olkoon menneeksi", vastasi Staupitz, "käy eteenpäin vaan. Herralla Jumalalla on monta suurta asiata tehtävänä ja Hän tarvitsee viisaita miehiä taivaassa yhtä hyvin kuin maan päällä."
Veli Martin ei voinut sen enempää vastustaa, vaan koetettuansa ensiksi veljien edessä refektoriumissa, nousi viimein vapisevalla sydämellä saarnastuoliin Augustinin-luostarin vähäisessä kappelissa.
"Kun saarnaaja ensi kerran astuu saarnastuoliin", hän lausui lopulta, "ei kukaan usko, kuinka hän pelkää; hän näkee niin monta päätä edessänsä. Kun minä astun saarnastuoliin, en minä katsele ketään. Minä ajattelen vaan, että minun edessäni on yhtä monta pölkkyä, ja minä puhun hämmentymättä Jumalan sanat."
Vaan kuitenkin, T:ri Staupitz sanoi, ovat hänen sanansa kuin ukkosen jyske. Kuitenkin! sanoin minä. Eikö se ole sentähden? Hän tuntee, ettei hän itse ole mitään; hän tuntee, että hänen lähetyksensä on kaikki; hän tuntee, että Jumala on täällä. Mitä muuta tarvitaan, ennenkuin sen-kykyisestä miehestä suuri saarnaaja syntyy?
Tämmöisillä keskusteluilla matka näytti tosiaan päättyvän pian. Vaan kuitenkin ne olivat melkein onnellisimmat hetkeni, jolloin olimme kaikki ääneti ja nuot uudet näkymöt joutuisaan vierivät minun ohitseni. Se virvoitti suuresti, kun sai vähän aikaa elää sen nojalla, mitä näki, ja herjetä ajatuksista ja muistoista ja kaikista sisällisistä tutkimuksista. Sillä eivätkö esimieheni ole määränneet minulle tätä matkaa, jotta kuuliaisuuden lupaukseni mukaan ainoa velvollisuuteni nyt on matkustaminen; ja sentähden minun ei tarvitse sysätä luotani niitä huveja, joita se sattumalta tarjoo.
Me vietimme muutamia tunteja Wittenbergissä. Omituiset, moninaiset kuvaleikkaukset useissa rakennuksissa olivat kauniita. Siellä näimme myöskin Albrecht Dürer'in maalaukset ja kuulimme Hans Sachs'in, suutarin ja runoilian, lausuvan jumalisia saksalaisia virsiänsä. Ja kun kuljimme Baijerin tasangolta, talonpoikien teeskentelemätön ystävällisyys palkitsi maisemien yksitoikkoisuuden.