Likellä Heidelbergiä luulin kerran vielä olevani Thüringin metsässä, erittäin, kun levähdimme Erbachin luostarissa Odenwaldissa. Taas nuot tutut metsät ja viheriät laaksot jokinensa olivat minun ympärilläni. Minä pelkään, että Elsa ja muut omaiseni kaipaavat Eisenachin metsäisten mäkien kauneutta, kun he muuttavat Wittenbergiin, joka sijaitsee yhdenmuotoisella lakealla. Tähän aikaan he muuttavat!
Veli Martin on pitänyt monta väitöstä jumaluus-opillisissa ja filosofillisissa kysymyksissä Heidelbergin yliopistossa; mutta minä, joka olen vaan noviisi, olen saanut vapaasti mennä, mihin vaan mieli on tehnyt.
Tänä iltana oli hauska, kun seisoin pfalzkreivin linnan metsässä ja tammien ja hoikkien koivujen keskellä, jotka humisivat ympärilläni, katselin Odenwaldin harjanteita, kun ne kohosivat toinen toisensa takaa. Kaukaa niitten välistä näin, kuinka kapea, tyven Neckar lähti metsän hiljaisesta helmasta, mutta toisella puolella, kaupungin alitse, suikerteli lakean poikki Rheinin luo, joka siellä täällä kimalteli laskevan auringon kullassa taikka illan kylmässä, harmaassa valossa. Loittoa, kaikkien taa'impaa, eroitin Rheinin laivojen mastot.
Minä tuskin tiedän miksi, mutta virta sai minut ajattelemaan elämää, minun ja veli Martin'in elämää. Hän on jo jättänyt metsien varjon. Kuka tietää sanoa, mitä ihmisiä hänen elämänsä on siunaava, minkä meren se saavuttaa ja mimmoisten vaarojen lävitse? Siitä minä olen varma, että monen on siitä luku, mimmoinen sen juoksu on oleva. Minun laitani on toinen. Minun elämäni, sen verran kuin mailmasta on kysymys, näyttää täyttyneen, loppuneen; eikä kenenkään ole suurta väliä, mimmoisten seutujen läpi se juoksee, kun se vaan viimein saavuttaa valtameren ja päättyy, niinkuin sanotaan, Jumalan syliin. Jospa vaan voisimme olla varmat, että Jumala johdattaa elämämme juoksua, niinkuin johdattaa virtojen juoksun! Vaan kuitenkin — eikö sanota, että muutamat virrat katoavat hiekkaan ja toiset huomaamatta noruvat mereen semmoisten maitten kautta, joita he ovat muuttaneet autioiksi nevoiksi?
Schwarzwaldissa, Toukokuun 14 p. 1510.
Veli Martin ja minä olemme nyt yksinämme pihalla pilgrimimatkallamme. Me astumme päiväkaudet ja kerjäämme itsellemme ravintomme ja asuntomme, jotka veli Martin toisinaan palkitsee sillä, että hän toimittaa messun seurakunnan kirkossa taikka lupaa Romassa lukea määrätyitä rukouksia tai käydä messuissa hyväntekiäimme puolesta.
Nämät ovat tosiaan oivallisia päiviä. Varhainen nouseminen, alinomainen liikkuminen puhtaassa ilmassa, pyrkiminen eteenpäin tiettyyn paikkaan näyttävät terästävän ja raitistuttavan koko ruumistani.
Mutta parempi, paljoa parempi asia kuin tämä — sydämeni näyttää jälleen virkoavan. Minä rupean taas toivomaan, ja silmissäni siintää valo, jota tähän saakka tuskin luulin mahdolliseksi.
Veli Martin on rohkaissut minua huolissani ja taisteloissani ja ilmoittanut minulle, mitä hän itse on kokenut. Verrattuina niihin epäilyksen, pelon ja tuskan myrskyihin, jotka riehuivat hänen suuressa sydämessään, minun suruni näyttävät ohitse menevältä kevät-sateelta. Minulle niistä kuitenkin kasvoi myrskyjä, jotka panivat sydämeni autioksi. Ja veli Martin'in usko on, ettei Jumala mittaa sääliänsä sen mukaan, kuin surumme ovat itsessänsä, vaan sen mukaan, kuin ne vaikuttavat meihin. Emmekö kaikki ole lapsia, pieniä lapsia Hänen edessään?
"Minä en oppinut teologiaani yhdellä haavaa", hän lausui, "vaan kiusaukseni pakoittivat minua tutkimaan yhä syvemmältä; sillä ei kukaan ihminen voi ilman koetuksitta ja kiusauksitta päästä oikeaan Pyhän Raamatun tietoon. St. Paavalilla oli yksi perkele, joka rusikoitsi häntä ja kiusauksilla sai hänet ahkerasti lukemaan Pyhää Raamattua. Kiusaukset ajoivat minut Raamattuun, jota uutterasti luin; ja sen kautta, Jumalan kiitos, rupesin sitä oikein ymmärtämään."