Hän kertoi sitten minulle, mitkä muutamat näistä kiusauksista olivat: kuinka katkerasti hän pettyi, kun hän huomasi, ettei munkkikaapu, ei edes lupaukset eikä papiksi vihkiminen aikaan saaneet mitään muutosta sydämessä; että saatana oli yhtä likellä häntä luostarin sisä- kuin ulkopuolellakin eikä hän itse kyennyt paremmin sotimaan häntä vastaan. Hän jutteli minulle, kuinka hän koetti noudattaa jokaista turhintakin veljeskunnan sääntöä ja kuinka vähinkin poikkeus niistä soimasi hänen omaatuntoansa. Kun sitoivat hänen hehkuvan luontonsa näillä vaivaloisilla säännöillä, oli se, kuin olisivat pyytäneet vastustaa valkeata paju-aidoilla taikka johdattaa vuorivirtaa kiertelemään kukkatarhan lävitse. Hän kiintyi alinomaa johonkin ajatukseen tai tutkimiseen ja unhotti kaikki säännöt, ja sitten kääntyi hän tuskalla takaisin, palaten samoja jälkiä; toisinaan pani hän viikkokausia yksistään lukemiseen, mutta kun hän sitten muisti, että hän oli unhottanut kanoniset hetkensä, hän ei maannut moneen yöhön, laiminlyötyjä rukouksia palkitakseen.
Hän paastosi, kuritti itseänsä, nöyryytti itseänsä sillä, että hän toimitti halvimpia askareita alhaisimmille veljille, esti unen lähestymästä lukemisesta väsyneitä silmiänsä ja taistelosta rauennutta mieltänsä, siksi kuin luonto tuon tuostakin kosti puolestansa ja ojensi hänet tainnoksiin kammion lattialle taikka kukisti hänet taudin puuskalla.
Mutta kaikki turhaan; hänen kiusauksensa näyttivät kasvavan suuremmaksi, hänen voimansa vähenevän. Hän ei voinut tuntea mitään rakkautta Jumalaa kohtaan, vaan sisimmässä sielussansa hänellä oli mitä katkerimpia epäilyksiä Jumalan suhteen, joka näytti vaivaaman häntä yhtä haavaa sekä lain että evankeliumin kautta. Hän ajatteli Kristusta ankarimmaksi tuomariksi, koska Hän oli kaikkein hurskain; ja juuri lause "Jumalan vanhurskaus" oikein tuskastutti häntä.
Ei niin, että hän alinomaa oli näin alakuloisena. Välisti hän riemuitsi kuuliaisuudestansa ja tunsi, että hän messu-uhrin toimittamalla ansaitsi Jumalalta palkintoa sekä itselleen että muille. Välisti myöskin, kun hän papiksi vihittynä kulki ympäri ja piti messua kylissä Erfurtin lähiseuduilla, kävi hänen mielensä paremmaksi, kun hän näki erilaatuisia kohtauksia ympärillään, ja häntä huvittivat suuresti kyläköörien naurettavat erehdykset, kun ne esimerkiksi lauloivat "Kyrie" "Gloria'n" nuotilla.
Toisin ajoin taas hänen jäsenensä värisivät kauhusta, kun hän jakoi pyhää sakramenttiä ja ajatteli, että hän, uhraava pappi, ja kuitenkin vaan syntinen veli Martin raukka, todella seisoi Jumalan edessä "ilman välittäjää."
Ensimäisessä messussansa hänen oli vaikea pysyä alttarilta pakenematta — niin suuri hänen pelkonsa oli, ja niin hellästi hän tunsi mahdottomuutensa. Jos hän olisi lähtenyt alttarilta, hän olisi pantu kirkonpannaan.
Taas löytyi päiviä, jolloin hän toimitti jumalanpalveluksen jonkunlaisella tyytyväisyydellä ja päätti sen lausuen: "Oi Herra Jesus, minä tulen Sinun luoksesi ja rukoilen Sinua, että katsot otolliseksi kaikki, mitä minä teen ja kärsin veljeskunnassani; ja minä rukoilen Sinua, että nämät veljeskuntani ja uskontoni raskaat velvollisuudet ja tarkat säännöt täydellisesti palkitsevat kaikki minun syntini."
Kuitenkin tuli silloin taas pelko, että hän jumalanpalveluksessaan tapaturmaa oli ehkä jättänyt pois jonkun sanan, esimerkiksi "enim" taikka "aeternum", taikka laiminlyönyt jonkun määrätyn polvennotkistuksen taikka vaan jonkun silmien ristimisenkin; eikä hän niin muodoin ollut tarjonnut Jumalalle mitään kelvollista uhria messussansa, vaan tehnyt suuren synnin.
Tämmöisistä omantunnon kauhuista hän pakeni jonkun noitten yhdenkolmatta suojeluspyhimyksen taikka useammin Marian turviin, koettaen liikuttaa hänen äidinsydäntänsä, että hän lepyttäisi Poikansa. Hän toivoi, että, jos hän rukoilisi kolmea pyhimystä päiväänsä ja paastoamisilla ja valvoomisilla näännyttäisi ruumistansa, hän täyttäisi lain ja suojelisi omantuntonsa ajajan tutkaimesta. Mutta kaikki tämä oli turhaa. Mitä kauemmaksi hän astui tällä polulla, sitä enemmän häntä kauhistutti.
Ja sitten hän jutteli minulle, kuinka valkeus koitti hänen sydämellensä; tosin verkalleen, lomapäisin, mutta kuitenkin se koitti. Hänen päivänsä olkoon usein pimeä ja myrskyinen; mutta se on päivä eikä yö.