T:ri Staupitz oli ensimäinen, joka antoi jotakin lohdutusta hänelle. Generali-vikarius ripitti häntä melkein kohta, kuin hän tuli luostariin, sai siitä hetkestä asti hänen luottamuksensa ja otti hartaasti osaa hänen kohtaloonsa. Veli Martin kirjoitti usein hänelle; ja kun hän kerta jonkun laiminlyödyn säännön vuoksi, joka rasitti hänen omaatuntoansa, käytti sanoja: "voi minun syntini, minun syntini!" vastasi Staupitz: "sinä tahtoisit olla ilman syntiä eikä sinulla kuitenkaan ole mitään oikeita syntejä. Kristus antaa anteeksi todelliset synnit, niinkuin isänmurhan, Jumalan häväistyksen ja ylenkatsomisen, aviorikoksen ja senkaltaiset. Nämät ovat todellisia syntejä. Sinulla pitää olla luettelo, jossa näkyy todellisia syntejä, ennenkuin Kristus auttaa sinua. Sinun tekisi mieli olla maalattu syntinen ja pitää maalattua Kristusta Vapahtajana. Sinun täytyy oppia, että Kristus on todellinen Vapahtaja, ja sinä itse todellinen syntinen ihminen."

Näistä sanoista lähti joku valo veli Martin'ille, mutta pimeys palasi ehtimiseen jälleen; ja hellästi kohteli T:ri Staupitz häntä ja tuki häntä. — T:ri Staupitz ja tuo rakas, ijäkäs rippi-isä, joka hoiteli minuakin niin ystävällisesti. Kaikkein enimmän veli Martin'ia kammotti Jumalan vanhurskaus, joksi hän oli oppinut ajattelemaan sitä järkähtämätöntä ankaruutta, jolla syntisiä rankaisi.

T:ri Staupitz ja rippi-isä selittivät hänelle, että Jumalan vanhurskaus ei ole sitä syntistä vastaan, joka uskoo Herraan Jesukseen Kristukseen, vaan hänen puolestansa — ei meitä vastaan kadotukseksi, vaan meidän puolellamme vanhurskaudeksi.

Hän alkoi uudella innolla tutkia raamattua. Hän oli suuresti halannut oikein ymmärtää St. Paavalin epistolaa Romalaisille, mutta hän pysähtyi aina "vanhurskauden" sanaan ensimäisen luvun seitsemännessä-toista värsyssä, jossa Paavali sanoo, että Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu evankeliumissa. "Tämä lauselma 'Jumalan vanhurskaus'", hän sanoi, "suututti minua paljon; sillä kaikkien opettajieni mukaan minun täytyi filosofillisessa merkityksessä ymmärtää sillä sitä vanhurskautta, jonka kautta Jumala on hurskas ja rankaisee rikollisia. Vaikka olin elänyt nuhteettomasti, tunsin minä kuitenkin itseni suureksi syntiseksi Jumalan edessä, omatuntoni oli erittäin arka entä minä luottanut siihen, että mikään oma tekomme taikka ansiomme sovittaa meidät Jumalan kanssa. Tästä syystä minä en ollenkaan rakastanut vanhurskasta ja närkästynyttä Jumalaa, vaan salaisesti vihasin häntä ja ajattelin itsekseni, eikö siinä ole kyllin, että Jumala on tuominnut meidät ijankaikkiseen kuolemaan Adamin synnin tähden, ja että meidän pitää kärsiä niin paljon huolta ja vaivaa tässä elämässä? Täytyykö Hänen ankaran ja uhkaavan lain lisäksi enentää viheliäisyyttämme ja tuskaamme evankeliumin kautta ja sen saarnaamalla paiskata meitä vastaan oikeutensa ja tuima vihansa? Hämmentynyt omatuntoni kiivastutti minua usein ja minä koetin yöt päivät saada selkoa Paavalin tarkoituksesta; ja viimeiseltä minä käsitin sen näin: evankeliumin kautta on se vanhurskaus ilmoitettu, jota Jumalalle kelpaa — semmoinen vanhurskaus, jonka kautta Jumala armossaan ja laupeudessaan vanhurskauttaa meitä; niinkuin kirjoitettu on: vanhurskaan pitää elämän uskossa. Kohta tuntui minusta kuin olisin syntynyt uudestaan; oli niinkuin olisin nähnyt paratiisin ovet selällänsä. Nyt raamattu muuttui minun silmissäni aivan toisenlaiseksi — minä tarkastelin koko sen sisältöä, niin pitkältä kuin muistoni kesti, vertasin eri paikkoja toisiinsa — ja huomasin vielä selvemmin, että tämä vanhurskaus oli se vanhurskaus, jonka kautta Hän tekee meidät vanhurskaaksi, koska kaikki soveltui siihen niin hyvin. Lause 'Jumalan vanhurskaus', jota minä ennen vihasin niin paljon, kävi nyt rakkaaksi ja kalliiksi — lempi- ja lohdutussanaksi. Tämä paikka Paavalin epistolassa oli minulle todellinen paratiisin portti."

Veli Martin kertoi minulle myöskin siitä sisällisestä rauhasta, jonka sanat "minä uskon syntien anteeksisaamisen" tuottivat hänelle, niinkuin ijäkäs rippi-isä oli ennen jutellut minulle; sillä, sanoi hän, perkele tempasi hänet usein takaisin ja, pukeutuen Kristuksen muotoon, koetti peloittaa häntä uudestaan hänen synneillänsä.

Häntä kuunnellessani jouduin siihen vakuutukseen, että hän oli tosiaan juonut ijankaikkisen elämän lähteestä, ja tämä näytti melkein olevan minunkin saatavillani; mutta minä sanoin:

"Veli Martin, sinun syntisi olivat vaan rikoksia inhimillisiä sääntöjä vastaan, mutta minun syntini ovat toista laatua." Ja minä kerroin hänelle, kuinka olin vastustanut kutsumustani. Hän vastasi:

"Perkele tarjoo taivaita ihmisille, ennenkuin he tekevät syntiä; mutta kun he ovat syntiä tehneet, saattaa hän heidän omantuntonsa epätoivoon. Kristus tekee aivan päinvastoin, sillä hän antaa taivaan, kun olemme syntiä tehneet, ja muuttaa murheellisen omantunnon iloiseksi."

Sitten me vaikenimme pitkäksi aikaa, ja tavan takaa, kun katselin sitä tyvenyyttä, joka vallitsi hänen järeällä, leveällä otsallansa, ja näin syvän kirkkauden hänen tummissa silmissään, tulin vielä varmemmaksi siitä, että:

"Se luja kallio, johon tämä myrskyn heittelemä henki turvaa, on
Totuus!"