"Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi Poikansa."
Hän ei rakastanut pyhiä, ei katuvia, ei jumalisia eikä niitä, jotka rakastavat Häntä; vaan "mailmaa", maallikoita, jumalattomia paatuneita kapinoitsioita, toivottomia eksyneitä ja syntisiä!
Hän ei antanut mitään tyhjää lupausta, ei mitään enkeliä opettamaan meitä eikä mitään mailmaa meidän lunastimeksemme, vaan Poikansa — Ainosyntyisen!
Niin suuresti rakasti Jumala mailmaa, syntisiä, minua! Minä uskon tämän; minun täytyy uskoa se; minä uskon häntä, joka sanoo sen. Kuinka minä siis voin tehdä muuta kuin riemuita?
Kaksi ihanata näkyä nousee minun eteeni ja alkaa täyttää mailman ja koko minun sydämeni ilolla.
Minä näen tuon Pyhimmän, Täydellisen, Pojan, uhrin, karitsan, kirouksen vapaa-ehtoisesti menevän ristin kuolemaan minun tähteni.
Minä näen Isän — iki-hurskaan, vaan kuitenkin lempeydestä iloitsevan
Isän — vastaan-ottavan hänet, puhtaan Karitsan, jonka Hän oli antanut;
herättävän hänet kuolleista; asettavan hänet oikealle kädellensä.
Hurskaana, paljoa hurskaampana, kuin pelästynyt omatuntoni voi kuvata
Häntä, vanhurskauttaa minut, syntisen.
Vaikka Hän vihaa syntiä, niinkuin rakkaus aina kammoo itsekkäisyyttä, elämä kuolemaa, ja puhtaus turmellusta, rakastaa Hän minua — itsekästä, turmeltunutta, synneissä kuollutta. Hän antaa minun tähteni Poikansa, Ainosyntyisen; Hän vastaan-ottaa minun tähteni Poikansa, puhtaan Karitsan; Hän antaa minulle anteeksi; vapauttaa minut; Hän tahtoo tehdä minut puhtaaksi.
Tämä ajatus valloitti minut. Minä lankesin polvilleni honkien välissä ja puhuttelin Häntä, joka kuulee, kun meillä ei ole mitään sanoja, sillä sanoja puuttui minulta kokonaan silloin.
Münchenissä, Toukokuun 18 p.