Tätä iloa kesti koko toisen päivän ja vielä seuraavankin. Jokainen asia ja lintu ja sadepisara puhui vertauksissa minulle; lauloi minulle kertomuksen pojasta, joka oli palannut vieraalta maalta ja astuessaan isänsä kotia kohden mietti synnintunnustustaan; vaan ei päättänyt koskaan matkaansa, sillä isä tuli häntä vastaan, kun hän vielä oli kaukana; eikä koskaan päättänyt synnintunnustustaan, sillä isä esti hänen itsesyytöksiänsä syleilemällä.
Ja isän kaulassa mikä lapsi voisi sanoa: "tee minut palkollisesi vertaiseksi?"
Minä näin Hänen rakkautensa loistavan jokaisessa sadehelmessä ruohoisilla metsän aukoilla; minä kuulin sen jokaisen linnun laulussa; minä tunsin sen kaikissa suonissani.
Me emme luullakseni puhuneet paljon niinä päivinä, veli Martin ja minä.
Minä olen kokenut jonkunlaista rakkautta; mutta minä en ole koskaan tuntenut mitään rakkautta, joka niin täyttää, valloittaa, tyydyttää, kuin tämä Jumalan rakkaus. Ja kun Jumala ja sielu ensiksi ovat "sinä ja minä" keskenänsä, ei ole sydämessä, ainakaan ajaksi, paljon sijaa muille tuttaville.
Mutta nyt tuli epäilyksiä ja kysymyksiä. Mistä ne tulivat? Veli Martin sanoi: saatanalta.
"Perkele on kurja, onneton henki", hän lausui, "ja hän tekee mielellään meidät kurjiksi."
Yksi seikka, joka alkoi huolestuttaa minua, oli se, josko minulla todella oli oikea usko. Mieleeni joutuivat vanhat määritykset, joitten mukaan uskoa sanotaan tyhjäksi, jollei armeliaisuus sitä elähytä ja se ilmesty hyvissä töissä, jotta, kun lausutaan, että usko saattaa meidät vanhurskaaksi, osa käy kokonaisuudesta ja uskolla tarkoitetaan myöskin toivoa, armeliaisuutta, kaikkia hyviä avuja ja töitä.
Mutta veli Martin selitti, että se suoraan tarkoitti uskomista. Hän sanoi:
"Usko on kaikkivaltainen, sillä se antaa kunnian Jumalalle, ja tämä on korkein palvelus, jota voi Hänelle osoittaa. Joka Jumalalle kunnian antaa, se uskoo Häneen; se pitää Häntä totisena, viisaana, hurskaana, laupiaana, kaikkivaltiaana. Pää-asia, jota Jumala vaatii ihmisiltä, on se, että he myönnyttävät Hänelle Hänen kunniansa ja jumaluutensa; se on, että he eivät katso Häntä miksikään epäjumalaksi, vaan Jumalaksi; semmoiseksi Jumalaksi, joka pitää huolta heistä, kuulee heitä, armahtaa heitä ja auttaa heitä. Sillä usko sanoo näin: 'minä uskon Sinua, oi Jumala, kun Sinä puhut.'"