"Semmoista kohteliaisuutta kuin porvari saa odottaa ritarilta", vastasi Kristofer jäykästi; "ensin hän loukkaa meitä ilman syytä ja sitten hän suosion osoitukseksi varjelee meitä omasta väkivallastaan! Mutta naisia lumoo aina, mitä miehet ratsun selässä tekevät."
"Ei kukaan ole lumottu keneltäkään", minä vastasin. Sillä se suututtaa minua aina erinomaisesti, kun tuo poika puhuu sillä tavalla naisista. Ja äidin-äiti säisti: "älkäät riidelkö, lapset; jollei iso-isänne olisi ollut onneton, te olisitte itse kuuluneet ritarinsäätyyn; sentähden teidän ei sovi aatelisia solvaista."
"Minä en olisi koskaan ruvennut ritariksi", intti Kristofer, "eikä papiksi eikä rosvoksi." Mutta se lohdutti äidin äitiä ja minua, kun ajattelimme, kuinka ylhäinen meidän asemamme olisi ollut, jollei muutamia vähäisiä vastuksia olisi kohdannut. Äidin-äitimme ei koskaan laskenut isäni nimeä suku-luetteloonsa.
Kun tulimme Leipzigiin, jätimme lapset sinne ja lähdimme jalkaisin, äidin-äiti, äiti, Eva ja minä käymään täti Agnesin luona Nimptschenin luostarissa, johon hän oli muutamia vuosia sitten siirretty Eisenachista.
Me näimme hänet ainoastaan luostarin ristikon takaa. Mutta minusta tuntui, kuin hänen äänensä, käytöksensä ja kasvonsa eivät ensinkään olisi muuttuneet siitä, kuin viimein yhdyimme, jolloin hän peloitti minua lapsi-parkaa ja pyysi minua rupeamaan sisareksi ja luopumaan Fritzistä.
Hänen äänensä vaan soi minusta vielä enemmän kuin kääritty kello, jota käytetään ainoastaan hautajaisissa, erittäin, kun hän sanoi Fritzin luostariin menosta: "ylistetty olkoon Jumala ja Pyhä Neitsyt ja kaikki pyhimykset. Hän on siis vihdoin kuullut halvat rukoukseni; yksi kumminkin on pelastettu."
Kylmät väreet kävivät pitkin selkääni, kun hän lausui nämät sanat. Oliko hän siis todella kaikki nämät vuodet rukoillut, että meidän onnemme raukeisi ja meidän kotimme joutuisi autioksi? Ja oliko Jumala kuullut häntä? Lähtikö siis se turmiollinen tenho, joka äidin luullen rasitti meitä, ainoastaan täti Agnesin kauheista rukouksista?
Jos milloinkaan näyttivät hänen kasvonsa nyt hengettömiltä sen valkoisen liinan poimuissa, joka sitoi ne säännölliseksi ovaliksi. Hänen äänensä oli metallinkaltainen ja kuollut; hänen kätensä tuntui hermottomalta, ja kylmältä kuin marmori, kun hyvästi jättäessämme koskimme siihen. Äitini itki ja lausui: "kallis Agnes, ehkä emme milloinkaan enään yhdy tässä mailmassa."
"Ehkä ei", oli vastaus.
"Sinä et unhota meitä, sisar?" äitini sanoi.