"Minä en koskaan unhota teitä", hän lausui samalla syvällä, hiljaisella, vakavalla, kai'uttomalla äänellä, joka ei näyttänyt milloinkaan heltyneen inhimillisistä tunteista, vaan ainoastaan gregorianisissa virsissä urkujen soidessa.
Ja sanat kaikkuvat sydämessäni vielä tänä hetkenä niinkuin ruumiinkellot.
Hän ei koskaan unhota meitä.
Öisin valvoessaan, päivin kirkossa ja kammiossaan hän muistaa meitä ja rukoilee Jumalaa, ettei Hän antaisi meidän olla liian onnelliset.
Ja Jumala kuulee häntä ja täyttää hänen rukouksensa. Se on aivan selvä, että Hän niin tekee! Eikö hän ollut pyytänyt Jumalaa tekemään Fritziä munkiksi ja eikö Fritz ole ijäti meistä eroitettu?
"Mimmoiselta sinusta luostari tuntui, Eva?" minä kysyin häneltä sinä iltana, kun olimme kahden kesken.
"Se näytti hyvin hiljaiselta ja rauhalliselta", hän vastasi. "Luullakseni siellä voisi olla sangen onnellinen. Siellä olisi niin hyvä aika rukoilla. Kenties voisi helpommin unhottaa itsensä siellä ja päästä likemmäksi Jumalaa."
"Mutta mitä sinä täti Agnesista arvelet?"
"Hän miellytti minua. Arvatakseni hän on kärsinyt paljon."
"Hän näyttää olevan yhtä kuollut ilolle kuin kärsimiselle", minä sanoin.