"Mutta kivutta ihmiset eivät näin kuole", lausui Eva hyvin totisesti.
Meidän talomme Wittenbergissä on vähäinen. Yläkerran akkunoista näemme tuolla puolen kaupungin valleja nummen ja Elben, joka kimaltelee ja säteilee pajupensaitten ja vaivaistammien välistä. Rakennuksen takana on tilkka kylmää maata, jota Kristofer joutohetkinä ojittaa ja lapioitsee yrttitarhaksi. Meidän on aikomus istuttaa muutamia kukkia sen suoran käytävän reunoille, joka kulkee sen lävitse — keltaisia narsisseja, lempikukkia, ruusuja, kevät-orvokkeja, neiliköitä ja kultalakkoja. Yrttitarhan päässä on kaksi omenapuuta ja perunapuu, jotka juuri, ennenkuin me saavuimme tänne, olivat varistaneet kukkansa maahan punaiseksi ja valkoiseksi peitteeksi. Näitten siimekseen minä vien ompelukehäni, kun askareet ovat toimitetut; ja välisti pikku Thekla tulee ja juttelee kanssani, välisti Eva lukee ja laulaa minulle. Minun täytyy oikein paheksia, että Eva nykyisin on niin paljon kiintynyt "Theologia Germanica'ansa." Minä en ymmärrä sitä niin hyvin, kuin noita latinaisia virsiä, kun hän kerran on kääntänyt ne minulle; sillä nämät puhuvat Jesuksesta, Vapahtajasta, joka jätti taivaallisen kotinsa ja istui väsyneenä tien vieressä, etsien meitä; taikka Mariasta, Hänen kalliista äidistänsä; ja vaikka ne välisti mainitsevatkin vihaa ja tuomiota, minä kumminkin tiedän, mitä niillä tarkoitetaan. Mutta koko tuo toinen kirja on minulle niinkuin häikäisevä sumu ilman aurinkoa, kuuta ja tähtiä, ilman taivasta, maata, merta taikka muuta varmaan tunnettavaa — kaikkialta hohtaa yhtäläinen kirkkaus, joka on Jumala; tuo Ainoa, joka on kaikki — ikäänkuin joku hyvyyden meri, johon meidän tulee jollain salaisella tavalla uppoontua. Mutta minä en ole mikään meri eikä mikään meren osa; enkä minä voi rakastaa mitään merta, koska se on rajatonta taikka pohjatonta taikka itsekylläistä taikka jotakin muuta.
Kyllin kauhea on se äitini ajatus Jumalasta, että Hän valvoo, ettemme ole liian onnelliset emmekä rakasta ketään enemmän kuin Häntä itseä, sekä että Hän muistaa nuoruutemme erehdykset ja synnit, mutta viivyttää niitten rankaisemista juuri siihen hetkeen saakka, jolloin rangaistus tuntuu kaikkein kipeämmältä. Mutta ei tämäkään hämmennä ja kammota minua niin, kuin tuo kaikki käsittävä Olento Evan kirjassa. Sillä Jumalalla, jota äitini pelkää, on tosin kyllä ankarimman oikeuden silmät ja vihan katsanto syntistä vastaan; mutta jos kerta oppisimme, kuinka Häntä miellytämme, Hänen silmänsä ehkä hymyilisivät, Hänen katsantonsa ehkä kirkastuisi. Meidän edessämme on kasvot, on sydän, joka kohtaa meidän sydäntämme! Mutta kun Eva lukee kirjaansa minulle, tuntuu minusta, kuin katselisin ylös taivaasen enkä näkisi mitään muuta kuin taivasta — valkeutta, avaruutta, äärettömyyttä, ja yhä vaan äärettömyyttä ja valkeutta; siveydellistä valkeutta tosiaankin — täydellisyyttä, puhtautta, hyvyyttä; mutta ei mitään silmiä, joihin voisi katsoa, ei mitään sydäntä, joka kohtaisi minun sydäntäni — ei ketään, jota minä voisin puhutella taikka koskea taikka nähdä!
Tänä iltana me avasimme akkunamme ja katsoimme ulos poikki nummen Elbeä päin.
Kaupunki oli kokonaan hiljennyt. Taivas, joka kaareutui meidän ja lakean ylitse, näytti niin avaralta ja korkealta. Oli ikäänkuin olisimme nähneet lukemattomia tähtitarhoja toinen toisensa takana selkeässä ilmassa. Ainoa ääni oli leveän, siellä täällä välkkyvän virran kaukainen, yksivakainen solina.
Eva katseli ylöspäin tyvenellä, kirkkaalla katsannollansa. "Sinun!" hän lausui hiljaa, "kaikki nämät ovat; ja me olemme Sinun, ja Sinä olet täällä! Kuinka paljoa onnellisempi on, kun voi katsahtaa ylös ja tuntea, ettei ole mitään halvan omaisuutemme aitaa meidän ja Hänen, taivaan ja maan Haltian, välillä! Kuinka paljoa kurjemmat olisimme, jos olisimme tämän maan isännät, niinkuin vaaliruhtinas, ja sanoisimme: 'kaikki nämät ovat minun!' ja niin kaikissa mielestämme olisi vaan minä ja minun eikä Jumala ja Jumalan!"
"Niin", minä sanoin, "jos päättäisimme siihen, että vaan sanomme minä ja minun; mutta minä olisin hyvin kiitollinen, jos Jumala antaisi meille pikkuista enemmän kyllyydestänsä tarpeisimme. Vaan kuitenkin, kuinka paljoa paremmalla kannalla asiamme ovat nyt kuin ennen! — isä on määrätty vaaliruhtinaan painon hoitajaksi emmekä enää taistele epävakaisen elatuksemme tähden; ja minulla on niin paljon ompelutyötä! Minusta tuntuu välisti, Eva, kuin meistä vielä voisi tulla onnellinen perhe."
"Minun kirjani", hän vastasi miettiväisesti, "sanoo, ettemme koskaan ole todellisesti tyytyväiset Jumalassa eikä todellisesti vapaat, jollei meidän ole kaikki yhtä, ja Yksi ole kaikki, ja jotakin ole sama kuin ei mitäkään. Luullakseni minä en ole kokonaan ja todellisesti vapaa, Elsa serkku, sillä minä en voi rakastaa tätä paikkaa aivan yhtä paljon kuin vanhaa kotiamme Eisenachissa."
Minua rupesi jo suututtamaan ja minä sanoin: "ei minusta eikä kenestäkään muusta meidän joukostamme voi mikään koti tuntua aivan samalta enää, kun Fritz on mennyt. Mutta mitä siihen tulee, että jotakin tuntuisi samalta kuin ei mitäkään, minä en voi koskaan tuntea sitä enkä aio milloinkaan koettaakaan. Saisi yhtä hyvin ihminen kuolla kerrassaan."
"Kyllä", vastasi Eva vakavasti; "minä luulen, ettemme koskaan ymmärrä sitä kokonaan emmekä ole kokonaan tyytyväiset eikä vapaat, ennenkuin kuolemme."