Ostin eilen kokonaisen maljakon kalpeita primuloita. — Voipiko löytyä parempaa, kuin sellainen kukkaisaarre on? En halua niitä yksitellen, säästeliäissä ja niukoissa annoksissa, kuin pohjolan kesäpäiviä. — Ei, en huoli ollenkaan tai sitten tahdon tuhlaavan yltäkylläisesti yhtaikaa. — Kuihtukoot ne sitten ja jääkööt korvaamattomiksi.
»Onnellisempaa on, kun voi tyytyä vähempään», vastasi hän, kun mainitsin jotain tähän suuntaan, laskiessani maljakon hänen ikkunallensa.
Olin silloin juuri heittänyt luotani kevään levottomuuden ja vastasin hänelle ylimielisen iloisesti. —
»Niinpä niin, onhan viisaampaa jakaa kultaa annoksittain, kun kerran varasto on niin pieni; mutta tahdonpa kerran maljakon täyteen primuloita ne kuihtuvat, sen kyllä tiedän — mutta minä olen ne omistanut ja jääköön niiden tuoksu elämäni suloisimmaksi tuoksuksi.»
»On parempi tyytyä vähempään», toisti hän ja katsoi minuun, ei, vaan ohitseni, kulmat kurtussa ja katse synkkänä.
Sitä katsetta minä en siedä; se nostaa muurin välillemme, se painaa minut mitättömäksi. Sillä vaikka hetkistä ennen olen tuntenut olevani lähellä häntä, niin kutistuu sydämeni silloin tuskaisesti sen edessä, jota en tunne, ja kevätilta muuttuu kylmäksi ja pimeäksi, siksi kunnes hän jälleen pehmiää ja puhuu.
Mutta kun me sinä iltana erosimme — kun tähdet harvakseen taivaalla tuikkivat ja kostea maa tuoksui — sanoi hän hiljaa — ilta oli niin juhlallisen kaunis, että me koko viime hetken olimme puhelleet hiljaisin äänin:
»Kiitos, että tulette tänne alas; te olette hyvä», ja sitten suuteli hän kättäni, jota omassaan piteli.
Ja kun pääsin huoneeseeni, täytyi minun hetkisen itkeä, osaksi ilosta, osaksi säälistä omaa itseäni kohtaan, kun saatoin uskoa, että hänen suutelonsa tarkoitti muuta kuin hyvän miehen kunnioittavaa kiitollisuutta naisen ystävällisyydestä.
Primulat tuoksuivat; tähdet tuikkivat ja välkkyivät rauhattomina, uni ei ollut koskaan tulla.