Ikävä! Olinhan elänyt niitten runoilijoitten mukana, joiden teoksia olin lukenut. Sellaisessa seurassa ei ole ikävätä. — Olin kaipaillut sielua, joka olisi omani: mutta yksinäisyyttäni ja sydämeni surua kuvaamaan olivat sanat liian pieniä ja köyhiä.
Hämärä laskeusi harmaana harsona talojen välille, kun erosimme, ja hän lausui toivomuksenaan, että useimmin kohtaisimme toisemme. Oliko se vaan lauseparsi? Korviini ei se siltä tuntunut.
Nyt tiedän, kenen lamppu se on, joka palaa niin myöhään illalla. Katu ei enää ole tyhjä ja autio — mutta pimeys tuolla puolen valonsäteen on niin musta.
Toukokuu.
Suloinen keväinen kuukausi on takanani; olen saanut puhua ja olen kuullut eläviä sanoja.
Sen jälkeen, kun tapasimme toisemme puutarhassa, iltana, jolloin lumipisareet kukkivat, olemme kohdanneet useasti toisemme — tuskin saatan sanoa, kuinka usein, sillä olen mennyt sinne, kun tiesin hänen siellä olevan.
Joka päivä en sinne mennyt. Vanhat tarut naisellisuuden velvoituksista pidättivät minua toisinaan, ja usein esti menoani epäilys viehättämiskyvystäni. Sellaisina iltoina laskin ikkunaverhot alas ja sytytin lampun, lukeakseni sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä minulle. Taikka seisoin kätkössä ikkunani luona odottamassa, avautuisiko vastapäinen ikkuna ja joku katsoisi, enkö minä jo tulisi. Aina se ei tapahtunut, mutta kun niin kävi, ilostuin kuin olisin saanut lahjan, jonka ehkä olin toivonut saavani, mutta jota minulla ei ollut oikeutta odottaa.
Usein olemme kuitenkin tavanneet ja ennättäneet puhella monenmoisista, jotta nyt katson häntä ystäväkseni — ja enemmäksikin.
Hän ajattelee selvästi ja terävästi, mutta kylmästi ja hänellä on kova kohta sydämessään, skeptisismin aiheuttama jäätynyt paikka, joka synnyttää kylmyyttä ja epäilyä. — Hän lukee, lukee aina; ei saadakseen tietää, vaan unohtaakseen, tuntuu minusta toisinaan. — Mitä voi hänellä olla unohtamista? Nuoruuden hullutuksiako? Ei, hän tuntuu eläneen yksin, lukujenpa hommissa vaan. Jonakuna päivänä saan tietää, mikä häntä painostaa; toisinaan tuntuu, kuin pyörisi se hänen huulillaan. Silloin vaikenee hän pitkiksi ajoiksi ja kävelee edestakaisin käytävällä, siksi kunnes aijon kysyä, mitä se on — enkä ymmärrä, miks'en kuitenkaan tee sitä.
Se tekee minut kumminkin vähän levottomaksi, vai lieneekö siihen syynä kevään kuohuva, kuumentava ilma?