»Ovatko nämä kaikki minulle?» kysyi hän, ja äänessä oli hämmästynyt sointu. »Tuhannet kiitokset. Saanko tulla ulos tarkastamaan valtakuntaanne?»
Ja ennenkuin ennätin muuta kuin vilahdukselta katsoa häneen huoneseensa, oli hän hypännyt ulos ja seisoi vierelläni. Näin vaan, että kaikkialla oli kirjoja, kaikilla pöydillä ja tuoleilla.
»Kuinka paljon teillä on kirjoja!» sanoin minä.
»Niin», vastasi hän. »Ne ovat nyt kerta kaikkiaan minun intohimoni!
Mutta se on kallista — olen varmaankin maksanut enemmän, kuin olisi
pitänyt tyydyttääkseni sitä! Jonakin päivänä saan varmaankin katua!
Intohimoistaan saa aina maksaa!»
Hänen katseensa oli vakava, vaikkakin hän hymyili. Hetkisen kuluttua jatkoi hän:
»Mitä kiirettä teillä on tänään ollut?»
»Ei mitään», ääntelin minä ja punastuin. — Kuinka olisin voinut kertoa, että neuloin koruompelua veljenityttären hameeseen? Eikö se hänestä tuntuisi mitättömältä työltä?
»Ei mitään! — Kuinka naisellinen vastaus», sanoi hän, kohottaen olkapäitään.
Jos hän vielä olisi kysynyt, niin olisi hän mielellään saanut tietää, mitä olin ommellut ja mitä sen ohella olin ajatellut, mutta hän alkoikin puhua puutarhasta, keväästä ja ilmasta ja sitten elämästäni.
»Teillä on varmaankin ikävä?» sanoi hän, mutta silloin minä vain hymyilin. —