Pieni oka painautuu sydämeeni ja pistää, kun muistan, että minä välihetken katkaisin sinä iltana, jolloin sireenit tuoksuivat väkevämmin kuin muulloin ja ilma oli lämmin.
»Sanokaa minulle,» virkoin nopeasti, kun pitkä vaitiolo oli nostanut hänen kasvoilleen tumman ilmeen. »Miksi olette niin synkän näköinen? Sanokaa se minulle? Olemmehan ystävät?»
Sanani herättivät myrskyn, jonka hillitsemätöntä vauhtia en olisi odottanut.
»Ystävät?» sanoi hän hiljaisella tukahutetulla äänellä. »Ei! Emme koskaan ystäviä! Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!»
Hän veti minut tiukasti luoksensa ja aivan kuin hurmaantuneena omista sanoistaan, toisti hän ne lukemattomat kerrat, kietoen käsivartensa lujasti hartiani ympäri ja painaen huulensa poskilleni.
Päivät, jotka seurasivat, eivät olleet pitkiä. Aamusta iltaan suunnittelin vastaista yhteiselämäämme. Kuinka voisin varjella itseäni ja häntä tottumuksen velvollisuudelta? Kuinka suojelisinkaan yhdyselämäämme? Me työskentelisimme kumpikin tahollamme ja kun hän tulisi kotiin, väsyneenä ja liikutettuna vaikeuksista, joita hän maailmassa kohtaisi, kertoisi minun syleilyni hänelle, että minun luonani löytyi sydänrauhaa ja lempeyttä, minun luonani kodin lämmittävää, tyynnyttävää lepoa.
Joka aamu sain häneltä kirjeen:
»Tulethan illalla alas, niinkuin ennenkin, rakkaani?» — Ja minä tulin.
Eikö minun olisi pitänyt niin tehdä? Onko hän voittanut minut liian helposti? En tiedä; sen tiedän vaan, etten ole voinut enkä tahtonut toimia toisin. Hän yksin hallitsee sydäntäni; en tahdo teeskennellä en ole sitä hänelle sanonut, mutta olen tullut hänen luoksensa penkille, sireenipensaston juurelle.
Ja hän on sanonut, ettei kukaan ole ollut niin hyvä hänelle, kuin minä; ettei kukaan nainen ole niin suloinen, niin viisas kuin minä, ja ennen kaikkea, että hän rakastaa minua.