Hymyillen olen ajatellut, että samoja sanoja lausuvat kaikki miehet naisille, joita he ihailevat, mutta hymyilyn ohessa on jonkinlainen mielipahakin tuntunut.
»Sinä olet viisaampi, kuin muut naiset: sinä et ole toisten naisten kaltainen», sanovat he ja ilmaisevat vaan täten, kuinka ala-arvoisina he ylipäänsä naisia pitävät.
Mutta turhamainen sydän iloitsee kuitenkin jokaisesta hellästä sanasta.
Ja kuitenkaan ei parhain ole sanoissa: se on äänen sävyssä, katseessa, siinä selittämättömässä, joka meitä ympäröitsee ja joka minulle sanoo, että ainakin tänä hetkenä olen hänelle kaikki.
Naisten tapaan kysyn, kun hän kauvan on istunut ääneti, käsi ympärilläni:
»Mitä ajattelet? Minuako? Kaikkeako?» ja saan aina saman vastauksen:
»En ajattele mitään, tunnen vaan. Tunnen olentosi läheisyyttä, tuota suloisuutta, että me kaksi olemme yhdessä.»
Ja minä saatan vain painaa pääni hänen rintaansa ja tuntea, että maailma ei voi minulle suurempaa onnea tarjota.
Maljakkoni on täynnä primuloita; älkööt ne liian pian kuihtuko!
Heinäkuu.