Kun erosimme, olimme sopineet, että kymmenen päivän päästä tapaisimme toisemme jälleen sopessamme, joka minulle oli paratiisin yrttitarha, siksi että me kaksi olimme yksin siellä. Ja me kohtasimme toisemme, mutta kuinka?
Hänen otsansa oli poimuissa, huulet puserretut kapeaksi viivaksi ja katse oli ilman lämpöä. Ja minä tiesin itsestäni, että epäluulo väijyi silmissäni, jotka eivät uskaltaneet kohdata hänen katsettaan.
Pitkän aikaa seisoimme ääneti vastatusten, sitten kiedoin itkien käteni hänen kaulaansa ja painoin pääni hänen rintaansa. — Hän ei kysynyt, miksi itkin, puristi minua vain rintaansa, silitti tukkaani ja kuiskasi yksinäisiä, helliä sanoja.
Mutta tämän kohtaamisen jälkeen tiesin ja tunsin minä, että hän soljui pois luotani — pian — ja ettei minulla olisi oikeutta eikä tahtoa pidättää häntä. — Ja tieto tästä kypsytti myöskin erään päätöksen minussa.
Niistä käsityksistä, joita kasvatus oli minuun istuttanut n.k. naisellisesta arvokkuudesta, olin jo osittain vapautunut, ja viimeisenkin kiinnipitämisen halun itkin pois hänen sylissään.
En koskaan vaatisi porvarillisia oikeuksia rakkauteni vastineeksi! Sen tulisi olla vapaan lahjan. Eihän rakastaminen ole ainoastaan puoleensa vetämistä, vaan myöskin uskollisuudessa pysymistä! Jollei hän tätä ymmärtäisi, pitäisi minun koettaa olla suvaitsevainen — niinkuin sitä tulee olla rakasta ystävää kohtaan, jolla on toinen usko.
Keskikesän ja purppuranpunaisten ruusujen kuukauden viime päivinä oli ilma tukahuttava ja kuuma; pian loppuisi tuoksu ja lämpö. Hänen katseensa etsi minun katsettani arkana ja kysyvänä, ja minä tunsin, kuinka hän taisteli irroittaakseen minut sydämestään ja elämästään. Hän kyllä tulisi taistelussa voittamaan, sen tiesin, ja ääni minussa huusi: »Miksi, miksi?» Mutta mitään kysymystä ei tullut huulieni yli, köyhän ylpeänä vaikenin.
Nyt tapahtui aina, kun iltasin erosimme, että hän kiitti minua hyvyydestäni (hän ei olisi sitä tehnyt, jos hän olisi katsonut itsellään olevan oikeutta siihen) ja hän pidätti minua ja sanoi hyvää yötänsä niin hellästi — — toivoinpa melkein, että olisin ollut hänelle vähemmän rakas. Hänen olisi silloin ollut helpompi sanoa eroa tuottavat sanansa.
Mutta hetkiseksi vain saatoin kohota niin epäitsekkäisiin mietelmiin; seuraavana hetkenä katsoin lohdutukseksi sitä, että hän piti minusta juuri niin intohimoisesti, kuin hän piti.
Kun nyt kirjoittelen tätä, muistelen kaihomielin erästä tapausta, joka säilyy elämäni kultaisimpana muistona.