Ensi kertaa oli hän kanssani meillä ja minun huoneessani. En tiedä mikä häneen niin vaikutti, kun hän katseli ympärilleen siellä, mutta hänet valtasi liikutus, jota hän ei voinut hillitä.
Hän oli polvillaan edessäni, tarttui minuun kylmin, vapisevin käsin, huulten lausuessa katkonaisia, pyytävää rakkautta, rukoilevaa valitusta ja vakuutuksia sisältäviä sanoja.
Olen ylpeä, että hän rakastaa minua juuri niin, mutta minuun koski ja minua pelotti nähdä väkevää heikkona ja että hän niin oli unohtanut kaiken muun maailmassa, paitsi minut ja tunteensa. — Ja vapisevalla säälillä annoin hänelle sen ainoan, mitä saatoin antaa — viileitä, arkoja hyväilyjä, tyynnyttääkseni hänen rajusti liikutettua mieltänsä.
Elokuu.
Niin tuli emäntäni kotiin, ja hillitseminen, johon hänen läsnäolonsa meidät pakotti, oli hyvä meille molemmille.
Seurasi nyt muutaman viikon rauha, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo — henkilön, joka lempeänä ja hiljaisesti, mutta eräänlaisella uteliaalla mielenkiinnolla tarkkasi meitä — sai meidät palauttamaan ensi aikojemme puheliaan ystävyyssuhteemme, jonka hauskuutta nyt enensi tieto siitä, että sanojen takana piili niin paljon sydämellisyyttä ja yksimielisyyttä.
Kumminkaan en tuskin tunniksikaan unohtanut, että isku sattuisi, eroamisen raskas portti tulisi sulkeutumaan välillemme.
Eikä hänkään sitä unohtanut. — Jos hän näinä päivinä puhuikin paljon enemmän, kuin mitä tapansa oli juodessaan kanssamme teetä puutarhassa iltaisin, niin tapahtui se sen vuoksi, että hän tahtoi antaa minulle mukaani — erottuamme — niin paljon kuin suinkin olemustaan muistoksi.
Vaikeata oli pidättää kysymystä: »Kuinka kauan?» joka piili jokaisessa väreilevässä sydämeni tykinnässä, mutta minä kestin sen, ja nykyisyys, tuo kiitävä, tuskinpa olemassa-oleva, koska se on jo poissa, kun siihen yrittää tarttua, sai suoda minulle harhaonnensa.
Elokuun lopussa.