Tänään on elämäni sammunut, onneni murskaantunut! Hän on matkustanut ja tuntuu, kuin kaikki tunteeni olisivat kuoleentuneet ja jäätyneet.
Pääni on kylmä ja selvä. Muistan hänen jokaisen sanansa, niinkuin en koskaan ennen ole voinut muistaa ja jonka vuoksi en ole voinutkaan antaa minkäänlaista kokonaiskuvaa keskusteluistamme.
Päivällisaikaan sain häneltä kirjeen, lyhyen, niinkuin ennenkin.
»Tule alas puutarhaan kello neljä. Minun täytyy puhua kanssasi. Rakas lapseni, voinetko antaa anteeksi?»
En tiedä miten aika kului. — Luulenpa polvillani rukoilleeni Jumalaa auttamaan itseäni ja muistan, että kyyneleeni vuotivat herkeämättä ja ilman nyyhkytyksiä.
Varmaankin olin kalpea, kun hänet kohtasin, sillä kun hän näki minut, peitti hän kädellään hetkeksi silmänsä, kuin tahtoisi hän karttaa tuskallista näkyä. — Sitten syleili hän minua ja suuteli. Hänen huulensa olivat kylmät; kuoleentunut oli kaikki ihanuus, joka meitä oli lämmittänyt; oli niin kuolonhiljaista ympärillämme.
Ja sitten alkoi hän puhua. Hänen äänensä tuntui pakotetulta ja sanat tulivat lyhyinä ja katkonaisina.
»Työni täällä on päättynyt.» sanoi hän. »Minun tulee matkustaa — matkustan tänä iltana.»
»Matkustatko?» kysyin minä. Kesken syvintä hiljaisuutta kuulin juoksevan veden ääntä, se lirisi ja kohisi korvissani ja pauhun takaa kuului oma ääneni heikosti etäältä.
Ääretön minuutti kului, ennenkuin hän vastasi. — Niin, kuinka se oli hänelle vaikeata, mutta kieleni ei totellut tahtoani antaakseni sanan lohdutukseksi.