»Sinä et voi minua seurata — — olen sidottu toiseen» — — Hän vei minut sireenimajan penkille, missä niin usein olimme istuneet. Pidellen jääkylmää kättäni omassaan puhui hän nopeasti: »Sinä et voi sitä ymmärtää, mutta niin se on — olen usein aikonut puhua tästä — — — jo aikaa sitten — mutta en ole voinut. — Minä rakastan sinua.»
»Sinä — rakastat — minua?» Kuivat huuleni antoivat sanoilleni kovemman soinnun, kuin mitä tahdoin, mutta en voinut niitä pidättää.
»Niin, minä rakastan sinua,» toisti hän. »Luuletko sinä, että janoinen mies, jolla on vaivalloinen tie edessään, voisi olla juomatta tien ohessa olevasta lähteestä vaan siitä syystä, että pelkäisi sen hämmentyvän? Sinä tulit vastaani niin terveenä ja älykkäänä; minun täytyi virkistää itseäni sinun raittiilla olemuksellasi, en voinut muuta. — Tahdon kertoa sinulle kappaleen äärettömän tavallista historiaa, tuomitse minut sitten. Tiedät, että olen yksin, köyhä olen aina ollut. Vähäinen omaisuuteni riitti tuskinpa ensi lukuvuosiksikaan. — Asuin erään lesken luona, jolla oli yksi ainoa tytär. Heidän hyvyyttään yksinäistä kohtaan täytyy minun aina kiitollisuudella tunnustaa.
»Siitä on nyt kuhmut seitsemän vuotta, jolloin kiitollisuudesta, jota silloin luulin rakastumiseksi, sidoin tyttären kohtalon omaani.»
Hän vaikeni. En voinut vielä mitään sanoa, kehotin vaan päännyökkäyksellä häntä jatkamaan.
»Pian huomasin, miten asian laita oli,» jatkoi hän, »mutta hän oli saanut sanani; en tuntenut vetovoimaa kehenkään toiseen naiseen, ennenkuin sinä laskit lumipisarasi ikkunanlaudalleni ja sitten empimättä lahjoitit seurasi minulle kevätiltaisin.»
»Sinun olisi pitänyt sanoa se minulle silloin.» ääntelin minä, »olisi ollut helppoa alussa.» — Voi miten oli vaikeata puhua: minun täytyi työntää tavut yksitellen.
»Luuletko, että meille olisi käynyt toisin silloin?» vastasi hän, »minä en sitä usko — vaan kyllä vaikeammaksi tuskat myöskin sinulle — ja sitäpaitsi unohdin minä hänet ja kaiken muun, siksi kunnes — kunnes. — Muistatko sitä päivää, jolloin sanoin sinulle, ettemme koskaan voisi olla ystäviä?»
— — Vedin käteni hänen kädestään eikä hän yrittänyt saada sitä takaisin. Hetkisen istuimme molemmat ääneti; sitten nöyrryin tomuun asti.
»Ja tahdotko nyt lähteä takaisin hänen luokseen? Täytyykö sinun täytyykö sinun jättää minut?»