Hän kumarsi päätään syvästi, kun hän vastasi:
»Hän on saanut sanani — hän ei ymmärrä, että tahdon päästä vapaaksi — hän on odottanut seitsemän vuotta. — Älä katso minuun.» jatkoi hän kiihkeästi, en voi kestää katsettasi.
»Kaikki on niin sietämättömän häpeällistä, niin äitelän jokapäiväistä — hän on antanut minulle rahaa lukujani varten — kirjojani varten, jotka olivat ainoa intohimoni, ennenkuin löysin sinut. Minun täytyy ne maksaa.»
Toisen kerran oli hän polvillaan jalkojeni juuressa; ensi kerran intohimon ihanassa huumauksessa; toisen kerran katumuksen tekijänä, pää sylissäni, jotta peittyisi häpeän puna.
Ja toisen kerran olin voimaton.
Intohimon harkitsemattomaan pyyntöön en tahtonut suostua; polttavaa häpeätä en voinut lieventää. Nyt, niinkuin silloinkin, saatoin vaan hiljaa sivellä hänen tukkaansa ja poskeansa ja säälien odottaa, kunnes mielenkuohu asettuisi.
Kesti kauvan, ennenkuin hän nosti päätään. Yhäti polvillaan, sanoi hän sitten:
»Sinä tiedät nyt että menen kurjuutta kohti. Voitko antaa minulle anteeksi, että anastin itselleni muutamia onnellisia sekunteja?»
En voinut vastata, sillä juuri silloin olisi vastaukseni tullut katkeraksi, nuhtelevaksi. Ja mitä se olisi hyödyttänyt? Hänen päätöstään ei vastaukseni kumminkaan koskaan voisi muuttaa.
Hän nousi.