»Kohta on aika erota ja minä pyydän sinua vaan muistamaan —». Ääni petti, mutta hetkisen kuluttua jatkoi hän: »pyydän sinua muistamaan, että olet ollut minulle rakkain maailmassa. Sinä et ole voinut käsittää tunteitani, niin luulen, sinä olet aina ollut kylmä ja hillitty. — Minun lohdutukseni on, että ehkäpä sinä pian unohdat —»
Tätä en voinut kestää, kohotin vastustaen käteni ja kuiskasin:
»En ole tätä ansainnut; se on hirveätä.»
Hänelle varmaankin selvisi, että hän oli tehnyt vääryyttä minulle, ja hän näki, kuinka kärsin, sillä äkkiä oli hän taas luonani ja painoi pääni hellästi niinkuin ennenkin povelleen.
»Ei, ei», sanoi hän, suudellen minua nopeasti, »olin luonnoton, sinä olet aina ollut vaan hyvä, eikä minulla ole oikeutta sanoa muuta kuin anteeksi ja taas anteeksi.»
Kirkonkello löi viisi kumeata lyöntiä, ja me ponnahdimme pelästyneinä erillemme.
Hän astui askeleen taapäin ja sanoi jäykästi:
»Minun täytyy mennä: vaadin liikoja, kun pyysin, että nyt jo voisit antaa minulle anteeksi. — Mutta sano minulle ystävällinen sana ennen kuin eroamme —». Äänensä oli tuskallinen. »Anna minun viedä mukaani toisellainen muisto jäähyväisistämme — En saata nähdä kalpeita kasvojasi ja jähmettynyttä ilmettä sinun ennen niin lempeissä silmissäsi — —»
Silloin katosi sekä heikkouteni että arkuuteni. Kärsimysten synnyttämä innostus pelasti minut hetken tuskista. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja suutelin monta kertaa hänen rakkaita, älykkäitä silmiään, jotka sulkeutuivat suudelmistani.
»Mitä sanoisin?» kuiskasin hiljaa. »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua —»