Ehkä muistelet minua joskus, sillä unohtaa et sinä minua voi, olen siksi paljon rakastanut sinua.
Tiedän kyllä, että suruni kerran tyyntyy, ehkä piankin; tiedän, että ihminen unohtaa jo ennenkuin tahtookaan. Tiedän, että elämä tuo mukanaan monenlaisia velvollisuuksia, monenlaisia hommia, kunnes vanhuuden tautinen hämäryys viimein päättyy lepoon.
Tiedän edelleen, että monet, jotka ovat tulleet yhteen rakkaudesta, eroavat vihassa ja että vieläkin useammat pysyvät yhdessä tottumuksesta ja veltosta välinpitämättömyydestä. Tiedän, kuinka vähän aikaa lemmen intohimo kestää, tiedän sen; tiedän tuon kaiken; — mutta mitä se auttaa, kun tunteet ovat nuorekkaat ja haavaa kirveltää?
Lokakuu.
Huokausten kuukausi.
Sade pärskyi ikkunoihin ja virtasi ränneistä ja katoilta; ei ainoatakaan häiritsevää auringonsädettä näkynyt leikkimässä lattian valkeilla laudoilla. — Olen ollut sairas ja emäntäni on hoitanut minua näppärän keijukaisen tavoin. Aavistiko hän syyn tautiini, sitä en tiedä: emme puhuneet siitä. Julkisesti kutsuttiin sitä influensaksi.
Olen jälleen ollut pystyssä muutaman päivän. — Puutarhan viimeinen kukka on lasissa vierelläni: se on märkä ja paleltunut orvokki, jossa enää on tuskin mitään jälellä kesäistä tuoksua ja eloa.
Eilen menin päättävästi ikkunaan. Vastapäätä olivat uutimet lasketut alas, kukaan ei siellä asunut. Näin edessäni tuon tyhjän huoneen, ilman kirjoja, ilman papereita, huonekalut jäykästi seiniä myöten — ilman häntä!
Kyyneleeni vuotivat, mutta en enää rukoillut saada häntä jälleen nähdä, en enää rukoillut onnea.
Huolimatta toiveista, haluista ja kaipuista kulkee elämä säädettyä rataa. Se oli minun kohtaloni, että hänen tiensä koskettaisi minun tietäni.