Hetkistä ennen olisi minulla ollut tuhansia sanoja valmiina, nyt en keksinyt muuta kuin tämän:
»Mutta hän oli älykäs ja onneton.»
»Täytyykö olla onneton, jotta saisi teidän myötätuntonne osaksensa?» vastasi hän, ja niin olimme portillani.
Kun laskin ikkunaverhoni alas, välähti pääni läpi ajatus, että nyt tunnen ainakin yhden, jonka jokapäiväinen tie käypi pitkää, pimeätä katua pitkin.
Huhtikuu.
Muistelen usein etelämpänä olevaa kotiani, joka sijaitsee ylenevällä merenrannalla.
Kaukana maalla on multa jo ammoin peittänyt keltaisen sannan, metsää kasvaa sen päällä tai peittyy se saraheinän sinivihreäin korsien alle. Mutta kumpujen ylenevät ja alenevat piirteet panevat aavistamaan, että aallot ennen vanhaan ovat täällä vyöryneet. Näkinkengän kuoret ja kanervan alla löytyvät hienoksi murentunut santa todistaa, että meri on muodostanut niin matalat harjut kuin liikkuvat särkätkin ulkona rannikolla sekä veden partaalla olevat uurteiset kohokkeet, jossa märkien levien alle kätkeytyy eläviä mereneläviä ja täyttyneitä simpukoita.
Kuvittelen, että tämä on sitä, mitä ylipäänsä nimitetään kehityskuluksi.
Minä ajattelen ja uneksin aikojen merta. Se lainehtii ja liikkuu alituiseen: se on kirkas, mutta kumminkin läpinäkymätön, sillä mikään ihmisellinen silmä ei ole sen syvyyttä mitannut. Mutta niin kauvan kuin se on aaltoillut, on se kohottanut pinnalle ja mukanaan pyöritellyt elämän atoomeja, äärettömän pieniä olijoita, joista toisia nimitetään ihmisiksi. Nousuveden pitkä aalto nostaa heidät olemassaolon rannalle, ja he pysähtyvät siihen ja edistävät voimansa ja tahtonsa tomuhiukkasilla sitä rakennustyötä joka aina on käynnissä.
Silloin tällöin on varmaan löytynyt joku suurempi luja keskuspiste, jonka ympärille tartuntavoiman lait heidät on koonnut. Toisinaan ovat he myöskin jääneet siihen, mihin ovat pysähtyneet vaan sentähden, ettei heissä ole ollut kylliksi tarmoa vyöryä eteenpäin. Siis kiinteät kummut, rajamerkit suvun historiassa, ovat näin muodostuneet; niitten santajyvästen mielestä, jotka vasta ovat rannalle huuhtoutuneet, tuntuvat kumpujen rivit ylitsenäkemättömiltä.