Kivistö alkoi yhä paremmin viihtyä Kalliolahdessa. Eräs paikka häntä varsinkin miellytti. Se oli lavatarha. Siellä hän suoritti määränsä ruumiillista työtä. Aluksi tuntui se hänestä raskaalta ja ikävältä. Ensimäisiä kertoja auttaessaan puutarhuria kastelussa, mietti hän jo mielessään, että se myöskin tulisi olemaan viimeinen, mutta jonkunlainen velvollisuudentunto pani hänet uudelleen yrittämään. Elna Strömistä ei hänellä juuri ollut seuraa. Elnalla oli nimittäin tapana olla ottamatta huomioon sellaisia henkilöitä, jotka eivät erikoisesti hänen mieltään kiinnittäneet. Hän pysyi sentähden aivan vaiteliaana työskennellessään Kivistön kanssa, jota kohtaan hän tunsi ennakkoluuloista kylmäkiskoisuutta. Vähitellen alkoi työ kuitenkin Kivistöä miellyttää. Kun muualla kylmät tuuliset säät tekivät ulkona oleskelun kolkoksi, vallitsi suojatussa lavatarhassa ainainen tyven. Kainoinkin päivänsäde heijastui kirkkaana lava-akkunoista ja tummanpunaisista kehyksistä, ja lavoja aukaistessaan tunsi hän lämpimän ilman miellyttävästi hyväilevän kylmiä käsiään. Vähitellen oppi hän tuntemaan hoitamiansa taimia, ja melkein päivä päivältä huomaamaan niiden nopean kehityksen. Kerran kun hän raesateen jälkeen kolkkona iltahetkenä hiukan huolissaan lähti katsomaan lavatarhaa ja ilokseen näki taimien nostavan pirteitä latvojaan lava-akkunoita kohti, joista suuret kirkkaat vesipisarat rapisten putosivat niiden lehdille, niin hän ymmärsi hyvin puutarhuria, joka rakasti taimiaan kuin eläviä olentoja. Jo aikaisemmin oli hän huomannut todeksi sen puutarhurin lausunnon, että taimien kastelu tuottaa yhtä suurta nautintoa kuin jos olisi janoissaan ja itse joisi vettä.
Hänen viihtymistään edisti myöhemmin uuden tulokkaan yhtyminen puutarhatöihin. Se oli ylioppilas Olli Haapa. Hän oli sairastanut ankaraa tautia, oli oikeastaan jo aivan toipunut, mutta oli kuitenkin vielä tullut Kalliolahteen voimia kokoamaan. Hän toi mukanaan kokonaisen aarteen säihkyvää iloisuutta. Hän ja Elna löysivät toisensa melkein kohta, ja Elnakin muuttui kuin uudestaan syntyneeksi.
Ilmojen taas parannuttua toimivat he enimmäkseen avomaalla. Elna ja Olli Haapa käänsivät maata ja esittivät kaikenlaisia voimannäytteitä. Kivistön täytyi tyytyä istuttelemiseen, pensaiden leikkaamiseen ja muuhun pieneen hommaan. Usein tuli johtajatar heidän seuraansa. Hän istuutui hetkeksi lavan nurkalle ja katseli heidän puuhiaan. Joskus otti hän talikon käteensä ja käänsi maata puutarhassa. Hän teki sen olantakaa, nosti suuria multakokkareita eteensä ja heilutti talikkoa voimainsa mukaan. Sitten hän istuutui ojanreunalle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— Tuntuu niin hyvältä joskus vähän raataa, kun muuten aina tekee sellaista, joka ei ole oikeata työtä.
Sitten hän taas lähti.
— Hän on aina hyvällä tuulella, huomautti Olli Haapa.
— Se kuuluu asiaan, se on hänen virkavelvollisuutensa, selitti Elna.
— Minä olen kyllä nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka ovat viran puolesta iloisia, mutta tämä on jotain toista. Hän on todella iloinen, väitti Kivistö.
— Hän on varmaankin rakastunut, arvaili Elna. Sentähden hän on iloinen.
Nuo sanat herättivät Kivistössä epämääräisen harmin tunteen. Jos johtajatar oli rakastunut, niin oli hän rakastunut tohtori Saarivirtaan ja Kivistö ei olisi suonut sitä.