— Olen mustasukkainen, ennenkuin olen rakastunut, ajatteli hän, mutta en voi auttaa sitä, ettei minusta johtajatar voisi olla rakastunut tohtoriin. Hänen täytyy olla saman meille kaikille, se kuuluu hänen virkavelvollisuuksiinsa. Hänen täytyy olla viileä merenneito, muuten me tulemme mustasukkaisiksi. Mitäpä jos Elna Ström kuitenkin erehtyy. Muutamat merkit kyllä viittaavat siihen, että hän ei erehdy, mutta toiselta puolen he ovat hyvin vähän toistensa seurassa. Ainakin jakaa johtajatar suosiotaan suurella tasapuolisuudella.
VI.
Kivistö makasi vuoteen omana. Hän oli jo alkanut tuntea itsensä sangen terveeksi, kun äkkiä oli taas tullut suuri väsymys ja ääretön kyllästyminen kaikkeen. Hän ei jaksanut nousta, eikä hänen tehnyt mielensäkään nousta. Kolme päivää oli jo kulunut, ja yhä hän loikoi haluttomana ja velttona. Ainoa, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oli kysymys siitä, muistaisiko johtajatar käydä häntä katsomassa ja joutaisiko hän viipymään hänen luonaan. Pieninkin viivästyminen huolestutti häntä, ja kuitenkin suoritti johtajatar kaksi käyntiään päivässä hänen luonaan sangen suurella täsmällisyydellä.
— Olkaa niin hyvä, pyysi hän, kun johtajatar taas tuli iltakäynnilleen, ottakaa käsityö ja käykää oikein mukavasti istumaan tuohon nojatuoliin, muuten minusta koko ajan tuntuu siltä, kuin jos laskisitte minuutit ja ajattelisitte kaikkia velvollisuuksianne.
— Teenkö minä niin rauhattoman vaikutuksen. Odottakaahan hetkinen, niin tuon käsityön, enkä pidä ollenkaan kiirettä.
Pian hän istuikin nojatuolissa sukankudin kädessä. Kivistö makasi ääneti, kuunteli sukkapuikkojen hiljaista helinää ja katseli rauhallisia kasvoja, jotka olivat painautuneet työn yli. Ne olivat aivan tavalliset kasvot, eivät kauniit, eivät erikoiset millään tavalla. Niin hän ainakin oli ajatellut, kun hän ne ensi kerran näki, mutta tällä hetkellä ne olivat hänestä ylen suloiset, ja hän olisi maksanut paljon, jos nuo kädet, jotka nekin olivat aivan tavalliset, olisivat ojentuneet hänelle. — Hän huokasi tahtomattaan. Johtajatar nosti päätään ja katsoi häneen kysyvästi.
— Arvatkaapa, johtajatar, mitä nyt toivoisin, jos se vaan olisi mahdollista.
— Että olisitte aivan terve.
— Niin, sitäkin tietysti, mutta jotain muuta myöskin: Tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.
— Olipa sekin toivomus. Kuinka vanha te sitten olette?