— Suokaa anteeksi, vastasi Kivistö naurahtaen. Kaksikymmentäkaksi vuotta.
— Tehän olette sitten aivan kadehdittavassa ijässä.
— Mutta minä tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.
— Mielelläni antaisin teille omasta ijästäni kymmenen vuotta.
— Mutta silloinpa minä en enää tahtoisikaan olla kymmentä vuotta vanhempi.
Puna levisi äkkiä johtajattaren kasvoille.
— Te ette varmaankaan tiedä, mitä te tahdotte, sanoi hän ja nousi istualtaan, mutta minäpä sanon, mitä minä tahdon. Minä tahdon, että te huomen-aamuna olette aivan terve, nousette varhain, kävelette, olette muiden kanssa. Jos se tulee liian rasittavaksi, niin te voitte taas levätä, mutta teidän täytyy huomenna yrittää. — Ja seisoen Kivistön vuoteen ääressä sekä katsoen häntä lujasti silmiin hän toisti: Huomenna te olette terve, eikö niin?
Kuten käskette, johtajatar, mutta istukaa nyt vielä. Älkää vielä menkö! Ettehän te voine olla millännekään siitä, mitä puhuin. Kyllä kai te olette tottunut siihen että sairaat, varsinkin hermostuneet, ihastuvat hoitajiinsa ja lääkäreihinsä. Istukaahan nyt. Nämä pitkät illat ovat niin kovin ikäviä.
Johtajatar istuutui.
— Minulla olisi vielä toinenkin toivomus. Teidän nimennehän on Kaarina, eikö niin? No niin, minä toivoisin että olisin Eerik nimeltäni, niin te ette työlästyisi minuun.