XIII.
Oli tohtorin lähtöpäivän aamu. Unettoman yön jälkeen istui Kaarina kansliahuoneessa tilikirjojensa ääressä. Hän työskenteli kiireellä, sillä viime aikoina sattuneen vilkkaan liikkeen takia oli paljon asioita selvitettävänä, ja Kaarina tahtoi saada työnsä nopeasti valmiiksi. Hän aikoi nimittäin lähteä pois aamupäiväksi. Hän ei tahtonut olla läsnä silloin kun tohtori lähtee. Sillä kun hän kuvitteli sitä hetkeä, jolloin tohtori istuutuisi rattaille ja hän seisoisi muiden joukossa ja huiskuttaisi hänelle hyvästiksi, ja sitten ehkä muutamat, jotka jotain aavistivat, katsoisivat häneen kysyvästi ja säälivästi, — niin — häntä kauhistutti! Hän oli siis päättänyt lähteä vierailemaan erään tuttavaperheen luo, jossa ei ollut moneen aikaan käynyt, ja polttaakseen sillat takanaan oli hän juhlallisesti ilmoittanut tulostaan. — Kanslian ovelle kolkutettiin, ja tohtori astui sisälle.
— Tulin pyytämään laskua.
Kaarina etsi kirjoistaan, kirjoitti laskun ja ojensi sen tohtorille. Tämä maksoi. He eivät vaihtaneet muita sanoja kuin asiaan kuuluvat kiitokset. Mutta kun tohtori aikoi poistua, sanoi Kaarina mahdollisimman huolettomaksi tekeytyen:
— On parasta, että sanon teille samalla hyvästit. Aion kohta suuruksen jälkeen mennä vieraskäynnille, enkä arvattavasti palaa ennen teidän lähtöänne.
Tohtori ei voinut salata hämmästystään ja pettymystään.
— Siinä tapauksessa en voi muuta kuin kiittää teitä kaikesta, vastasi hän.
Kaarina toivotti hänelle onnellista matkaa, ja tohtori poistui. Kaarina istui hetken liikkumatta paikallaan puristaen kynänvartta sormiensa välissä. Sitten hän äkkiä nousi, soitti tallimiehelle ja sanoi, ettei tarvinnut hevosta. Hän aikoi lähteä kävellen. Jos hän lähti kohta, ehti hän kyllä jalankin sopivaan aikaan perille ja pääsi olemasta suuruksella muiden kanssa. Nopeasti järjesti hän paperinsa sekä kirjansa ja meni. Hänellä oli nelisen kilometriä käveltävänä. Taival oli osittain aivan suojatonta aukeaa ja päivä näännyttävän lämmin. Hän ei ollut sitä huomannut lähtiessään Kalliolahden varjoisesta puistosta, mutta kun hän pääsi perille, jaksoi hän tuskin jalkaa liikuttaa, ja sydän painoi lyijymöhkäleenä rinnassa.
Hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan.
— Kuinka sinä olet kalpea!