— Älkää toki joutavia!
Tohtori koetti turhaan näyttää välinpitämättömältä.
— Mitä joutavia se olisi. Kivistö on tosin hiukan nuorempi, mutta sellainenhan on nykyään muodissa. Sairaaloinen hän myös on, mutta se on parhaasta päästä hermoissa. Parempaa vaimoa hän ei voisi itselleen toivoa kuin Kaarina. Varakas hän on myöskin, niin ettei siinäkään ole esteitä. Eikö kaikki sovellukin erinomaisesti?
— Soveltuu kyllä, mutta se ei vielä riitä todistukseksi.
— Todistus minulla myöskin on. Olen omin silmin nähnyt heidät sellaisessa tilanteessa, joka ei anna epäilyksille sijaa. Hyvästi! Saanko viedä terveisiä?
— Kyllä, viekää paljon! — —
Pari päivää sen jälkeen tapasi tohtori erään opintotoverinsa, jolle hän muun muassa tuli maininneeksi olostaan Kalliolahdessa.
— Onpa sieltä kuulunut hiukan huhujakin, naureskeli toveri. Taisit joutua siellä pauloihin. Joko saa onnitella?
Tohtori selitti innokkaasti, että hän oli yhtä vapaa kuin ennenkin sekä ettei löytynyt mitään syytä onnittelemiseen.
— Sitähän minäkin. Ainahan ihmiset joutavia puhuvat. Eihän järki-ihminen noin vaan yhtäkkiä… Sellainen tulevaisuuden mies kuin sinä olet, on kyllä tilaisuudessa valitse maan ja tekemään erinomaiset naimiskaupat. Eihän se tyttö siellä kuulu mitään erikoista olevan, köyhä, ei kaunis, ei edes aivan nuorikaan.