Tohtorista tuntui hänen toverinsa puhe sietämättömän raa'alta ja loukkaavalta, ja jonkunlaisella kiihkolla, joka ei ollut ominaista hänelle, kävi hän selittämään Kalliolahden johtajattaren eteviä ominaisuuksia. Hän ei tosin ollut kaunis, mutta hänellä oli miellyttävä ulkomuoto ja naisellinen olento. Hän oli lempeä, hyvä, oikeamielinen, sivistynyt, viisas ja toimelias — —
Toveri ihmetteli hänen intoaan ja hänessä heräsi epäluulo, ettei huhu sittenkään ollut aivan aiheeton ja että hän oli tullut kovakouraisesti koskeneeksi arkaan kohtaan.
Tohtori erosi kohta toveristaan, ja hänessä kyti vielä pitkän aikaa suuttumus tätä kohtaan. Kun hän rauhallisemmin asiaa ajatteli, täytyi hänen tosin myöntää, että hän kyllä itsekin ehkä kymmeniä kertoja kuullessaan kihlauksista ja naimiskaupoista oli voinut antaa samanlaisia lausuntoja, mutta tämä oli sentään liikaa, tulla hänelle vasten kasvoja arvostelemaan Kaarinaa. Ja muistutellessaan mielessään kaikkea sitä, mikä teki Kaarinan rakastettavaksi, hän uudelleen lämpeni ja voimakas kaipauksen tunne täytti hänen sydämensä. Tässä mielentilassa alkoi hänestä myöskin uutinen, jonka Elna Ström oli kertonut ja johon hän ei ollut kovin paljon huomiota pannut, tuntua kiusalliselta. Siellä Kalliolahdessa hän oli tuskin huomannut Aarne Kivistön olemassaoloakaan. Olisiko nyt Kaarina? — — ja näin pian. — Se tuntui melkein mahdottomalta, mutta kuka ne naiset ymmärtää. Kivistö on sellainen kalpea intresantin näköinen, puhuu kirjallisuudesta, soittaa, suu täynnä kauniita sanoja. Kyllähän naiset sellaisesta pitävät. Kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Elna Ström todella oli oikeassa, niin hän kuumeni niin, että teki mielensä juosta asemalle ja lähteä ensi junassa Kalliolahteen ottamaan kaikesta selkoa. — Mutta hän hillitsi toki itsensä. Hänhän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli taistellut sangen kuuman taistelun ja voittanut. Pitikö hänen nyt, kun hän jo oli alkanut rauhoittua, heittää kaikki käsistään. Ei, ei, hän tiesi, kuinka paljon voi tukahduttaa ja unohtaa, kun vain muutamina kriitillisinä hetkinä osaa pysyä lujana.
XVIII.
Aarne Kivistö oli lähtenyt Kalliolahdesta. He olivat päättäneet niin Kaarinan kanssa. Oli oikeastaan välttämätöntä, että hän meni lääkärin hoitoon ja muutenkin ehkä hänen oli paras lähteä.
— Tulen pian takaisin, sanoi hän hyvästellessään. Saanhan tulla?
— Kun ensin tulette hiukan terveemmäksi, niin sitten palaatte, vastasi
Kaarina. —
Niin hänkin nyt oli poissa. Aluksi tuntui se Kaarinasta suurelta helpotukselta, mutta pian hän huomasi, että Kivistö oli jättänyt jälkeensä suuremman tyhjän sijan, kuin mitä Kaarina oli voinut luullakaan. Melkein vastoin tahtoaan hänen täytyi myöntää, että hän joskus ikävöi häntä. Sellaiseen hän oli kuitenkin saanut tottua. Niiden monien ihmisten joukossa, jotka olivat oleskelleet Kalliolahdessa neljän vuoden kuluessa, oli sattunut olemaan muutamia, jotka erityisesti olivat hänen mieltään kiinnittäneet. Kuukauden pari he olivat viipyneet, joskus vain jonkun viikon tai ehkä päivän, ja sitten oli voinut käydä niin, ettei hän senjälkeen ollut kuullut heitä mainittavankaan.
Elna jäi Kalliolahteen koko kesäksi. Hänellä oli aivan ihmeellinen taito täyttää kaikki Kaarinan vapaat hetket, varsinkin sen jälkeen, kun Olli Haapa oli matkustanut pois ja Elna lopullisesti kyllästynyt puutarhatöihin. Hän oli tosin terve eikä kaivannut erikoista hoitoa, mutta aina hän kuitenkin osasi muistuttaa itsestään. Joskus hänen seuransa kovin kyllästytti Kaarinaa, joskus hän taasen ajatteli, että ehkä oli hyvä, ettei hänelle jäänyt paljon aikaa mietiskelyyn.
Päivät kuluivat taas vanhaa latuaan. Kaarina suoritti jonkunlaisella kiihkolla tehtäviään, joita viime aikoina oli vähemmällä harrastuksella hoitanut. Hän tahtoi pyyhkiä viivan sen yli, mikä oli ollut. Hän tahtoi alkaa uudestaan ja alistui siihen, että hänet oli uhrattu tieteen alttarille. Se oli ehkä välttämätöntä. Hän puri hammasta tuskalleen, teki työtä ja kesti.