Mutta se, mikä ehkä eniten auttoi häntä kestämään, oli puoleksi itsetiedoton ajatus, että kaikki ei kuitenkaan voinut olla lopussa, että jotain täytyi tapahtua. —
* * * * *
Jotain tapahtuikin, mutta vasta syksyllä.
Silloin menivät tohtori Saarivirta ja Elna Ström kihloihin.
Näin se kävi.
Elna oli elokuussa palannut Helsinkiin. Hän uhkui elämänvoimaa ja kauneutta. Kaikki hänen tuttavansa onnittelivat häntä siitä, että hän oli niin pulskistunut Kalliolahdessa.
Hän oli itse täynnä toiminnanhalua ja sotaista innostusta, eikä ollut montakaan päiviä oleskellut kaupungissa, ennenkuin hän oli suunnilleen selvillä siitä, mihin aikoihin tohtori Saarivirta kulki kirjastoihinsa. Elnalle sattui samoihin aikoihin asioita kauppoihin, ja niin he sangen usein tapasivat toisensa, pysähtyivät aina hiukan juttelemaan, menivät joskus yhdessä kahvilaan tai tekivät pienen kävelyn. Elna osasi aina vilkkaasti ja hauskasti jutella. — Usein puhuivat he Kalliolahden elämästä. Kaarinaa ei Elna maininnut kuin ohimennen. Tohtorista tuntui kuin olisi kaihi pudonnut hänen silmistään. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, kuinka herttainen tuo tyttölapsi oli.
Kerran he taas aivan sattumalta tapasivat toisensa kadulla.
— Minne olette menossa? kysyi tohtori.
— En minnekään, lähdin vain kaunista syksypäivää ihailemaan, vastasi Elna, joka tosin oli hyvinkin tärkeällä asialla, mutta joka myös tiesi, että täytyy jotain uhrata jotain voittaakseen.