— Sittenhän kuljette samoilla asioilla kuin minäkin. Emmekö voisi lähteä yhdessä kävelylle?
Elna suostui mielihyvällä. He kulkivat Kaisaniemen läpi Alppilaan. Alppilassa joivat he kahvia ja kiipesivät sitten suksimäelle katsomaan kellastuvaa metsää. Elna, joka oli ollut aivan harvinaisen vilkas ja iloinen, tuli vähitellen hiljaiseksi. Haaveksivin silmin katsoi hän luontoon ja huokasi syvään. Luottavaisesti kuin lapsi nojasi hän tohtoriin seistessään suksimäen kaiteen luona. Ja äkillisen tunteen valtaamana kietoi tohtori kätensä hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä. Elna painautui häneen ja puristi kasvojaan hänen rintaansa vastaan. Sitten hän nosti kasvonsa ja kiinnitti tohtoriin hymyilevän kyyneleiset silmänsä:
— Olemmeko nyt oikein kihloissa? kysyi hän.
Mitään sellaista ei tohtori ollut tullut ajatelleeksi, mutta sillä hetkellä hän ei voinut muuta vastata kuin:
"Olemme, tietysti olemme", ja uudelleen suudella vapisevia huulia; — muutenhan hän olisi käyttäynyt kovin pahasti tuota luottavaista lasta kohtaan.
Kun hän oli eronnut Elnasta, alkoi häntä kauheasti harmittaa, että oli näin antanut yllättää itsensä, eikä hän päivän pitkään muuta ajatellut, kuin mitenkä parhaiten saisi asian korjatuksi, ettei käyttäytyisi epähienosti Elnaa kohtaan. Myöhemmin kuitenkin, kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, alkoi hän katsoa asiaa toiseltakin kannalta. Hänestä tuntui, että hän oli jo tarpeeksi kauan elänyt yksinäistä elämää. Kerran hänen kuitenkin täytyi mennä naimisiin, sillä säännöttömään poikamiehen elämään hänellä ei ollut taipumuksia. Miksi hän ei siis menisi naimisiin nyt, kun kohtalo työntämällä työnsi hänelle osaa, jota useimmat olisivat häneltä kadehtineet. Hän oli melkein tahtomattaan joutunut kihloihin herttaisen nuoren tytön kanssa, jolla vielä oli senverran omaisuutta, ettei tulevaisuudesta tarvinnut suuria huolehtia.
Mutta Kaarina! Niin, Kaarina. Eihän tohtori voinut mitään sille asialle. Eihän hän voinut saada mahdotonta mahdolliseksi. Ja olihan Kaarina jo lohdutuksensa löytänyt ja jollei olisikaan vielä, niin löytäisi kai ennen pitkää.
Kaarinan takia järjesti tohtori kuitenkin asiat niin, että kihlaus päätettiin julkaista vasta juuri ennen häitä. Hän pyysi myös Elnaa olemaan kertomatta asiasta muille kuin lähimmille omaisilleen.
XIX.
Elna oli tullut Kalliolahteen kohta sen jälkeen, kun oli mennyt kihloihin. Hän oli oikeastaan tullut hakemaan tavaroitaan, mutta jäi kuitenkin pariksi päiväksi sinne. Viimeaikojen suuren ilon ja paljon mielenliikutuksen jälkeen tuntui hänestä hyvältä olla hiukan hiljaisuudessa omien ajatustensa kanssa.