Hän kulki ympäri salaperäinen arvokkaisuuden ilme kasvoillaan, joka ei jäänyt Kaarinalta huomaamatta.
— Mitä pikku Elnalle on Helsingissä tapahtunut? kysyi hän.
— Onpahan vain, vastasi Elna ja punastui.
Niin hän sankarillisesti säilytti salaisuuttaan tulopäivän ja vielä kokonaisen toisenkin päivän, mutta toisen päivän iltana, kun hän jo oli paneutunut maata, tuntui hänestä, että se oli pakahduttaa hänet. Hänen täytyi saada jollekin kertoa, kuinka iloinen hän oli. Ja ainoa, jolle hän voi puhua, oli Kaarina. Entäpä jos Kaarinalle tulisi paha mieli? Pyh, sehän oli jo vanha juttu. Ei kai Kaarina niin hullu ollut, että kaiken ikänsä yhtä miestä suri, ja sitäpaitsi, jos surikin, kerran hänen täytyi se kuitenkin tietää. Kuta pikemmin, sitä parempi. Elnan sisimmässä liikkui sitäpaitsi puoleksi itsetiedoton vahingoniloinen voitonriemu siitä, että hän oli tuon kylmäkiskoisen miehen lopulta valloittanut. Hänen täytyi saada kehua voitostaan.
Hän siis pisti tohvelit jalkaansa ja kääri viltin ympärilleen. Kurkisteli ensin ovesta, ettei ketään olisi liikkeellä ja pujahti sitten Kaarinan huoneeseen.
Huone oli pimeä, ja Kaarina oli jo vuoteessa.
— Nukutko?
— Elnako siellä? En vielä nuku.
— Minua ei ollenkaan nukuta. Enkö saa tulla tänne sinun leposohvallesi, niin voisimme vähän jutella?
— Ole vaan siinä, jos ei ole liian epämukavaa.