— Tiedätte ehkä, että olen harjoitellut soittoa ja että äsken annoin pianokonsertin.
Johtajatar nyökkäsi vastaukseksi.
— Ehkä myöskin satuitte lehdestä lukemaan, että tilaisuus täytyi keskeyttää konsertinantajan sairastumisen takia. Minä nimittäin pyörryin kolmannen numeron aikana. Ihmiset tietysti sanoivat, että pelkäsin niin kauheasti. Nauravat minulle kaikki. Mutta kuitenkaan minä en ollenkaan pelännyt. En tiedä, kuinka selittäisin sen teille. Ensi alusta olin täysin selvillä siitä, etten onnistuisi, ja kun aloin kolmatta numeroa, tunsin selvästi, etten jaksaisi loppuun, mutta minä en pelännyt. Soitin kylmästi eteenpäin, kunnes en enää nähnyt koskettimia… Sitten minä makasin kaksi viikkoa. Lääkäri sanoi, että olen kovin rasittunut. Teinkin viimeaikoina, ylenmäärin työtä. Sydämessäkin kuuluu olevan jotain. Nyt minun ei pitäisi soittaa kuukausimääriin muuta kuin ehkä vähän ajankuluksi. Ei minun teekään mieleni soittaa. Se päinvastoin kauhistaa minua. — Tällainen pitkä työttömyys merkitsee luonnollisesti soittoniekalle suurta taantumusta. — Kaikki tämä kuitenkin menisi, mutta siinäpä ei olekaan kaikki. Pahan alkusyy on se, että minä en usko lahjoihini. Silloin konsertissa tunsin sen niin selvästi. Oi, niitä kaikkia ystäviä ja vihamiehiä, jotka kehuvat ja kehoittavat jatkamaan ja yhä jatkamaan. — Vaikka, mitäpä minä heitä syytän. Sisimmässäni tiesin jo kauan, ettei minusta olisi taiteilijaksi, mutta minulla ei ollut rohkeutta ajoissa keskeyttää. Olin uhrannut liian paljon soitolle. En ollut käynyt edes kouluani loppuun. Minusta ei ole soittajaksi. Käsitättekö miltä tuntuu, kun ei ole enää mitään, mihin perustaisi?
— Ymmärrän kyllä. Vaikk'en olekaan samaa kokenut, olen kokenut jotain samankaltaista. — Te miehet olette tietysti toisenlaisia kuin me, mutta minulle tuotti kerran lohdutusta kertomus eräästä naisesta, joka tahtoi kirjoittaa kirjoja. Mutta hänen voimansa pettivät, ja hän oli epätoivon partaalla. Aika kuitenkin kului, ja eräänä päivänä huomasi hän olevansa iloinen siitä, että jaksoi pyyhkiä pölyä kirjoista.
— Tarkoitatteko ehkä, että minä, joka en osaa soittaa, kerran olisin iloinen siitä, että osaan virittää soittokoneita?
— En aivan sitäkään, naurahti johtajatar. Mutta jokainen ihminen luulee erinäisissä elämänkohdissa, että se yksi, mitä hänellä on tai mitä häneltä puuttuu, on ainoa tärkeä, ja sitten saakin huomata, että elämässä on niin monenlaista, eikä mikään ole täydellistä. — Mutta oikeastaan minun ei pitäisi puhua teille näin. Varmaankin tuo tunne siitä, ettei teillä ole lahjoja, johtuu satunnaisesta ruumiillisesta heikkoudesta. Ensin teidän on tultava terveeksi, ja sitten teistä tulee taiteilija.
— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestanne, mutta minä pelkään, että liiankin hyvin tunnen tilani. Kertokaapa te nyt puolestanne, millaista oli, kun teille tiet nousivat pystyyn.
— Ei se ollut mitään sen kummempaa, aivan tavallinen juttu vain. Minulla oli taloudellisia ja muita vaikeuksia, mutta eivät ne minua paljon rasittaneet. Minusta aina tuntui, että vaikka asiat teoreettisesti katsoen näyttivätkin olevan hyvin hullusti, niin käytännössä kaikki kyllä selviäisi.
— Mutta minusta tuntuu kuin kaikki kävisi huonosti käytännössä, vaikka teoreettisesti olisikin kaikki selvää.
— Älkää puhuko noin.