Laskiessaan furaskan päähänsä hän vilahti peiliin, oliko se suorassa ja lähti ulos.
Hotellin eteisessä hän tunsi taas nuo halveksivat katseet ympärillään ja se painosti hänen mieltään. Hänhän kantoi sortajan univormua sorrettujen maassa.
Raskasmielinen ilme kasvoissa hän astui väentungoksessa kadulla. Jokunen venäjää puhuva nainen katsoi häneen tarkkaavasti. He näkivät kai, että hän oli uusi tulokas.
Vilahdukselta Arkadj Petrovitsj huomasi, että noissa naisissa ei ollut mitään huomiota herättävää. Ne näyttivät sangen keskisäätyisiltä – ehkä ne olivat jalkaväen upseerien rouvia. Toisinaan tuli joitakin kauniimpia tahi komeammin puettuja naisia vastaan. Mutta noitten naisten kasvot olivat kylmän näköiset. He eivät kiinnittäneet kadulla huomiotaan nuoreen tuntemattomaan luutnanttiin.
Kappeli oli täynnään yleisöä, suomalaisia naisineen, venäläisiä upseereita naisineen, ehkä muitakin kansalaisuuksia. Arkadj Petrovitsj teki havaintojaan. Rotuero venäläisten ja suomalaisten välillä oli voittamaton. Suomalaiset elivät niinkuin venäläisiä ei olisi olemassakaan. Suomalainen nainen ei koskaan katsahtanut venäläiseen.
Arkadj Petrovitsj katseli suomalaisia.
Hänen vieressään istui nauravia nais- ja miesylioppilaita valkoiset lakit päässä. Hän olisi tahtonut yhtyä heidän vapaaseen pakinaansa. Mutta hänhän kantoi sortajan univormua ja puhui vierasta kieltä.
Eräs naisylioppilas katseli sivultapäin häntä ja kohdisti häneen vihaisen ja halveksivan silmäyksen.
Se viilsi Arkadj Petrovitsjin mieltä kuin neulan pistos, veri kuohahti. Miten tuo tyttö tiesi, millainen hän oli. Se viha oli ennakkoluuloa, mutta – ei ihme, – olihan Bobrikoff ja kumppanit saattaneet venäläisen upseerin puvun oikeutetun vihan ja halveksumisen alaiseksi.
Arkadj Petrovitsj painoi katseensa lautaseensa alkaen syödä raikasta, hyvää aamiaista.