Nuoret upseerit kulkivat epätasaista käytävää pitkin epäsiistien kasarmien ohi, mistä kuului harmonikan rämpytystä. Ikkunoista tirkisti harmaita, ikävystyneitä kasvoja. Ne olivat kasarmeihin teljettyjen sotilaitten surulliset naamat.
Upseerit kulkivat upseeriasuntojen ohi kansliaan, missä käyskenteli ja istuskeli häikäilemättömän ja tylyn näköisiä eri arvoisia upseereita. Toinen toistaan puhutellessa he hymyilivät hätäilevän makeankohteliaasti ylempiarvoisille, alemmille he olivat kylmäkiskoisempia.
Sotakuri oli painanut leimansa kaikkeen.
Sotilas teki kunniaa niin tärskävästi kuin ollen valmis lyömään päänsä kivilattiaan. Luutnantti teki ajoluokan muotoisen syvän kumarruksen. Kapteeni kumarsi kunnioittavasti. Eversti vain ohimennen suvaitsi nostaa kätensä lakin reunalle. Itsevaltias hän oli rykmentissään, kuin keisari itse valtaistuimella. Hänen suosiostaan riippui yksilön kohtalo. Linnoituksen komendantti vain harvoin näyttäytyi tavallisille kuolevaisille.
Arkadj Petrovitsjin astuttua kansliaan, kävi upseerien kesken nopea tarkkaava arvostelu.
Nuoret luutnantit laskivat yhdellä silmäyksellä, ilmestyikö kilpailija everstinnan suosiosta. Kapteeni tähysti, oliko tulokas kyllin tottelevainen ja hommaavan näköinen, jotta hän itse voisi paljon ottaa lomaa ja raskauttaa luutnanttia. Eversti tarkasti papereita, mitä sukua ja seurapiiriä tulokas oli. Kukaan ei välittänyt tulokkaan tietomäärästä tykistötieteessä.
Evgenj Lvovitsj Kohanski, se oli tuon äskeisen punatukkaisen luutnantin nimi, esitti tulokkaan muille. Arkadj; Petrovitsj Jemeljanoff Mihailoffskin tykistökoulusta.
Kumarruksia, kohteliaisuuksia.
Ja pian ystävykset, Evgenj ja Arkadj poistuivat Evgenjin asuntoon.
Se ei ollut liioin komea. Huoneessa oli telttavuode, muutama tuoli, pöytä, tupakkalaite, kirjahylly ja suunnaton määrä kirjoja ja sanomalehtiä.