Evgenj Lvovitsj Kohanski oli tarmokkaan näköinen nuori luutnantti, jonka suunpielissä piili sammumattoman vihan varjo. Se oli kuin hän, ollen puolalaista aatelia, olisi itseensä koonnut kaikki ne koston tunteet, jotka Venäjän hirmuhallituksen verityöt olivat synnyttäneet Puolan onnettomassa kansassa.
Evgenj Kohanski oli harvapuheinen ja juro seurassa. Hänestä eivät pitäneet liioin upseerit, eivätkä myös naiset.
Katsahtaessaan nuoreen toveriinsa Arkadj Petrovitsjiin, nuo jurot kasvot valaistuivat, kuin syksyinen maisema auringon tullessa äkkiä esiin pilvien takaa. Hän hymyili koko kasvoillaan ja laski käsivartensa Arkadjin olkapäille.
– Minun on ollut sinua ikävä, kuin olisin kaivannut morsiantani.
Evgenj veti Arkadjin telttavuoteen reunalle.
– Täällä on niin hirveän ikävä. Ei muuta kuin juopottelevia everstejä, jotka pelaavat kaiket illat kapteenien kanssa korttia. Idioottimaisia rouvia ja aasimaisia luutnantteja, jotka ottavat vastaan rahaa maalatuilta everstinnoilta – ja naimahaluisia tyttäriä.
– Entäs sotilaat?
– Hyvännahkaisia pelkureita!
Tuo arvostelu hieman loukkasi Arkadjia, sillä hän tiesi vanhastaan, että Kohanski halveksi venäläisiä; talonpoikia – puolalaisena. Hän sanoi siksi hyvin vakavana:
– Meillä on siis täällä paljon työtä.