Ja nuoren slaavin silmistä välähtää liekki, kuin kuuman sulatusuunin aukosta. Elma sulkee taas silmänsä. Hän horjahtaa noustessaan seisomaan ja slaavi auttaa häntä kalliota alas.

Elma kulkee pari askelta, – irtaantuu ja kulkee ylpeänä yksin.

Katsahtaessaan kerran kumppaniinsa, hän huomaa tämän silmissä veitikkamaisen hymyn. Häntä huvittaa luultavasti suomalaisen naisen koppavuus. Se on niin outoa Venäjällä. Sen on Elma kuullut muilta akitaattoreilta.

He palaavat muitten luo. Keskustelu kiertyy venäjäksi Marxin ja Bebelin ympäri ja naiset eroavat herroista hetkeksi.

On ilta. Hyvännahkaisen näköiset, rokonarpiset venäläiset tykistösotilaat ovat saappaat kainalossa hiipineet portaita alas ja hävinneet yöhön. Nuori slaavi astuu ikkunan ääreen, katsoakseen poistuvia sotilaita. Elma sanoo:

– Varokaa, jos voisi löytyä kadulla urkkijoita. Minä sammutan tulen.

Nuori upseeri istuu sohvan kulmaan.

Elma ei eroita hänestä katulyhdyn valaisemassa huoneessa muuta kuin hienon profiilin ja tummat pitkät silmäripset.

Nuori slaavi ei puhu mitään. Hän uneksii vapaudesta ja onnellisesta suuresta Venäjästä. Hän on kai mielikuvituksissaan kotonaan ja unohtaa Suomen ja suomalaiset.

Elma on mustasukkainen Venäjälle.