– Nyt minä lähden, – sanoo nuori mies. – Kello on lähemmäs kaksi. Hyvää yötä.
– Hyvää yötä.
Oi, miten Elma olisi tahtonut hänet pidättää. Mutta hän ei voinut. Suuri Venäjä ja tykistösotilaat olivat propagandistille rakkaammat.
Elma tarjoo hänelle kätensä hymyillen.
Nuori mies painaa sille lämpöisen suudelman ja poistuu.
Vaan Elma heittäytyy täysissä pukimissa sohvalle ja itkee – itkee hillittömästi ja ääneti.
Haaksirikkoutuneitten juurella leyhyy lämmin kesäyö. Alhaalla sataman veteen heijastuu välkkyviä valoja, kuin tähtiä talvisella pakkastaivaalla.
Helsingin kaupunki on ihana tällä kohdalla.
Nuori upseeri nojautuu sohvan selkää vastaan leuka käsien varassa. Hänen oikea polvensa on sirosti taipunut sohvan ympäri, hänen solakka vasen säärensä saappaineen on joustavasti ojossa. Sapeli on poikittain hänen polviensa yli.
Tuossa asennossa on jotain julmaa ja kiehtovaa, kuin leopardin ruumiin asennossa väijymistilassa.