Se on oikein, että kenkään ei voi olla niin julma, kuin slaavilainen, ei kenkään niin siron pehmeä.
Nuori slaavi kääntyy suoraan istumaan, oikoo jalkansa, nostaa sapelin sivulleen ja ristii kätensä rinnoilleen, tuijottaen yön pimeään.
Elman mieleen johtuu kaunis sulttaani, joka samettikatseella voi tuomita lemmittynsä kuolemaan, jos tämän aatteet rikkovat hänen päätöksiänsä.
Elma katselee nuorta vallankumouksellista kauan. Otsa hänellä on jalo, kuin kaukaasian rodun puhtaimmalla heimolaisella ainakin. Furaskan alla, joka on suorana otsassa, ei näy muuta kuin sen ääriviivat ja kasvonkulma. Nenä on hienosti kaareva, kulmakarvat tummantuuheat ja kaartuvat, silmäripset pitkät ja mustanraskaat. Harvoin niitten takaa näkyy muuta kuin verhottu katse. Huulet ovat täyteliäät ja suu aistillisen kaareva, kuin slaavilaisilla.
Vartalo on solakan joustava, ehkei se kestäisi suomalaisen kanssa painissa. Mutta ratsun selässä se vartalo taipuu kuin kaisla rannan aallokossa. Sääristä näkyy, että hän on paljon voimistellut.
Vaitioloa kestää kauan. Muukalaisen ajatukset ovat kaukana täältä, rotuharrastukset erottavat venäläisen ja suomalaisen, upseeri on unohtanut kokonaan siviilihenkilön rinnallaan.
Elmassa herää pelko, että olento hänen rinnallaan katoaa ja hän jää yksin.
Silloin Elma hiipii uneksijan luo.
Tämä kääntyy äkkiä kuin heräten. He ovat yksin kukkulalla. Elma katsoo rukoillen nuoreen slaaviin ja kuin hallitsija tämä kepeästi hymyilee ja painaa huulensa Elman poskelle.
Elmasta tuntuu, kuin leviäisi muukalaisen ihosta mantelintuoksu. Se huumaa ja hän vetää syvälle henkeään. Nuori upseeri kietoo käsivartensa Elman ympäri. Elma nojaa poskensa pehmeää univormun verkaa vastaan ja niin he istuvat kauan vaieten.