Mitä merkitsi kansalle se, kävikö virastoissa keskustelu suomen tahi ruotsinkielellä, kun kummallakaan kielisellä yläluokalla ei ollut kaikupohjaa laajoissa työläispiireissä, ja mitä merkitsi kourallisen ylioppilaiden taisteleminen Suomen oikeuksien puolesta, – kun koko kansa ei ottanut siihen osaa!
Elma mietti, mietti, miten alkaa tuo jättiläistyö Venäjän hirmuhallitusta vastaan, joka oli riistänyt Suomelta vapauden, sen lait, ja uhkasi sen olemassaoloa kaikilla aloilla – taloudellisella rappiotilallakin!?
Ensi synkkä kokemus kansaa koskettaissa, oli väkiviina, joka tylsistytti aivot ja veti työläiset kurjuuden kuiluun. Ensi askel oli siis raittius ja Elma kiintyi siihen. Seuraava askel oli yksikamarinen parlamentti ja yleinen äänioikeus naisillekin, joka vetäisi koko kansan yhteisiin pyrkimyksiin. Mikä avara työmaa näin aukeni Elmalle hänen mielestään.
Ja mitä Elma saikaan kokea! Nuo suomenmieliset ylioppilaat pilkkasivat raittius- ja siveyskysymystä. He joivat itse ja elivät epäsiveellisesti. Elma erosi heistäkin – erosi nuoruutensa lemmitystä, joka oli suomenmielinen talonpoikaisylioppilas, vaan joka juopotteli kuin suurin osa ylioppilaista silloin.
Valmiina maisterina melkein taantumushallitus riisti Elmalta viran ja leivän saannin karkoittaen hänet yliopistosta hänen asevelvollisuusvastaisen kiihoituksensa vuoksi.
Silloin Elma antautui taiteelle.
Hän uskoi nyt löytäneensä ihanteensa vapaan mielikuvituksen valtakunnassa – mutta pettymys oli suuri. Taide ei vaalinut muuta kuin muotoa. Sisältö oli sivuseikka. Köyhien, sorrettujen huokauksia ja kyyneleitä ei saanut hummaavalle yläluokalle näyttää, vaan kutkuttavaa, sokaisevaa, pumpulipehmeää tunnelmaa, jossa ei ollut totuutta hiveniksikään, tahi paksua, aistillista, kevyttä pilaa, joka oli mautonta!
Elma pakeni taidemailmasta – murtuneena, väsyneenä.
Synkkänä lepäsi sateisen kesäpäivän taivas pikkuisen rantakaupungin yläpuolella. Saarnit iso-äidin puutarhassa kohisivat kaameasti ja sade piiskasi yksitoikkoisen kiduttavasti pienen pihapuolisen kamarin ikkunaruutuja, joiden ääressä Elma istui painaen päänsä ikkunan keskipuuta vastaan.
Bobrikoffin rautaluja käsi kouristi koko maata, kuin raakalainen raiskatun naisen kurkkua. Kansa virui väkiviinan huumeessa. Venäjän kansa ja armeija oli kuin helvetistä komennettu hirviöjoukko, joka tappoi kaiken, joka oli hyvää ja jaloa. Kuului viestejä vapausmarttyyrien kauheista kidutuksista, kansan riettaudesta, hovin hulluudesta ja kaiken turmiosta.