Ääneti, huutamatta ja kiljumatta se hiipi satamaan ja asettui aallonmurtajaan, jonka kivisiin paaluihin kiinnitti köytensä. Tämä tapahtui noin tuntia ennen jumalanpalvelusta, vähää ennen aamukellojen soittoa.

Saarelaisia kerääntyi aallonmurtajalle, mutta inssenyöriä ei nähty. Laivamiehiltä kuultiin että inssenyöri on ollut matkalla kovasti merikipeä ja makaa nyt alhaalla ja on pyytänyt herättämään itsensä vasta sitten, kun kirkonkellot ilmaisevat jumalanpalveluksen päättyneeksi. Hän tahtoo levätä rauhassa, että jaksaa pitää esitelmänsä. — — —

Kirkon mustanharmaata kiviaitaa vasten nojaillen istui maassa tai kivillä muutamia vanhoja miehiä. Lautamies oli siinä ja vanha luotsi Pekon Matti ja Perjantai ja monta muuta, yhteensä seitsemän miestä, odottamassa kokouksen alkua. Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli siihen vielä kirkosta vanha suntio — pappi ja lukkari käveli ohi — ja Hempan Itta, ikämies, pienikokoinen ja hiukan vajajärkinen, rippikoulun käymätön ja lukutaidoton raukka, joka kävi joka pyhä kirkossa ja oli läsnä kaikkialla, missä miehiä oli koolla, paitsi kylän kinkereillä eli lukusissa. Eikä Hempan Itta aina ääneti ollut. Ei! Hän otti osaa keskusteluun! Hän ei tosin kyennyt seuraamaan asian kulkua, mutta kun syntyi väittelyn lomassa sopiva vaitiolo, sanoi Itta siihen silloin omat painavat sanansa korostaen joka sanaa erikseen: "Minä vain sanon, että rohveetta Joonaan merkki! Muuta merkkiä ei tarvita!" Puheenaiheena oli tällä kertaa Sonniseura tai oikeastaan saaren nykyiset lehmät ja sitten ne tulevaiset. Nykyisiä lehmiä moitittiin. Miten vaivaisia ne ovatkaan ja antavat vähän maitoa ja paljon työtä piikaväelle, etenkin syksymmällä, kun ne rupeavat kulkemaan vuorilla sieniä etsimässä ja yöpyvät sinne ja naiset saavat hameenhelmat kainalossa juosta ja kiivetä vuorelta vuorelle niitä etsimässä puoleen yöhön, usein sittenkin löytämättä, kun ne ovat illan hämärtyessä laskeutuneet pehmeille sammalvuoteille tiheissä vaivaiskuusikoissa, sellaisissa, joita korkeilla vuorilla kasvaa, makuulle, eikä edes niiden kellot kuulu… Syötä niitä kesät talvet navetassa! Alku- ja keskikesästä, kun sieniä ei vielä ole, tekevät ne navetasta päästyään aamupäivin kävelyretkiä metsään kuin kesävieraat ja saapuvat illemmalla Liivalle, sataman hietarannalle makaamaan. Siinä ne lojuvat kuumalla hiekalla koko iltapäivän ja märehtivät. "Olisi niillä edes vihreät silmälasit päässä, että näkisivät maan ruohonpäisenä, kuin mantereenkin lehmät!" — tuumittiin ja iloittiin tulevaisuudesta, joka muuttaa kokonaan asiat.

— Muuta merkkiä ei ole annettu kuin tämä: Rohveetta Joonaan merkki! sanoi siihen Ittakin.

Vähän ajan perästä saapui esitelmänpitäjä, nuori, tarmokas herra salkku kainalossa.

Miehiä oli silloin koolla noin kaksikymmentä.

Vieras tervehti kädestä kaikkia ja astui sitten viitisen askelta kauemma ja aloitti puheensa.

Alun hän puhui vapaasti, mutta kaiken muun papereista, joita hänellä oli paksu nippu käsissään.

Hän sanoi aluksi:

— Kun minä tänä aamuna lähestyin tätä teidän kaunista saartanne, jonka jylhät vuoret kohosivat merestä hetki hetkeltä korkeammiksi ja korkeammiksi samalla kuin Suomen manner ja rannikkosaaristo takanani pohjoisessa vaipui aaltoihin, katosi pohjoisen saarteen taa, johtui mieleeni ihana kesä, jonka pari vuotta sitten vietin Norjan vehmailla tuntureilla ihaillen sitä korkealle kehittynyttä ja tuottavaa karjataloutta, joka mehevän vuoristoheinän turvin ja tieteen uusimpien menetelmien ohjaamana on kohonnut sille korkealle asteelle — Norjan toiseksi pääelinkeinoksi merenkulun rinnalle — sanoin minä silloin itselleni: Suomen Norja! Sinä ihana korkeavuorinen saari! Sinunkin vehmaan vuoristoheinäsi turvin ja käyttämällä tieteen uusimpia saavutuksia karjanjalostuksessa ja maidonkäsittelyssä ja muista maista saatuja kokemuksia, olet sinä tulevan karjataloutesi kautta kohoava siitä lapsipuolen asemasta, missä sinä manterelaisten serkkujesi, maamiesten, rinnalla tänään vielä seisot…