Esitelmä kesti kaksi tuntia.
Sitten siirryttiin käytännöllisiin asioihin: Valittiin kuusimiehinen komitea laatimaan "Saarelaisten Sonniyhdistykselle" sääntöjä ja ryhtymään muihin perustaviin toimiin. Luennoitsija itse kokosi sitten paperinsa, toivotti yhdistykselle loistavaa tulevaisuutta ja menestystä, kohotti eläköön-huudon, johon tottumaton ja sivistymätön rahvas ei osannut eikä ennättänyt yhtyä, heilutti hattuaan kuulijoilleen ja meni laivalle, joka hetkistä myöhemmin hiipi satamasta yhtä ääneti kuin oli tullutkin, pani sataman suulla koneensa täyteen käyntiin ja katosi tunnin kuluessa savuineen päivineen pohjoisen saarteen taa, onnellisemmille rannoille, missä on jo vanhoja sonniyhdistyksiä ja muuta hyvää. — — —
Entä saarelaisten sonniyhdistys?
Niin — siitä ei nykyjään kukaan tiedä mitään, sillä kaikki ne komitean jäsenet — lautamies, Perjantai, Pekon Matti, Hempan Itta ja muut ovat aikoja sitten siirtyneet sinne
miss' on sanatonna suu.
SUURI JA RIKAS HERRA
Viime vuosisadan loppukymmenellä oli saaren Pohjoisrivin loiston päällikkönä venäläinen mies, joka antoi kutsua itseään kapteeniksi. Hänen nimensä oli Ivan Patnof — tai jotain sinnepäin. Vaikka meren selkäsaaret olivatkin Suomen rajain sisäpuolella, oli venäläisten entisinä aikoina onnistunut pakkoluovututtaa siellä maata ja rakentaa sinne omat merimerkkinsä ja loistonsa ja siitä johtui, että suomalaisella saarella oli venäläinen Ivan Patnof loistonpäällikkönä.
Tullessaan saareen hän oli jo valkopartainen ja valkotukkainen vanha ja lihava ukko. — Ei! Ukoksi häntä ei saanut sanoa! Kerrankin hän uhkasi manata vallesmannin oikeuteen vastaamaan solvauksesta, vallesmanni kun oli eräissä joulukemuissa leikillään sanonut: "No — mitäs ukko Patnofille kuuluu?" — Mitä kaikkea olisi seurannutkaan, ellei miehissä ja naisissa olisi saatu selvitetyksi, että sana ukko suomenkielessä merkitsee suurta kunnioitusta, suurinta ihmiselle, ja muinaisina aikoina oli se Jumalan nimi!
Valkotukkainen ja valkopartainen herra — niin — "herra" on oikea sana! Hän itse piti siitä sanasta, vaikka hän äänsikin sen virolaisittain "ärra". Jokaiselle vieraalle ihmiselle — nimittäin ihmiselle, jota hän edes jossain määrin piti vertaisenaan, esitteli hän itsensä näin: "Ma olen kapten Patnof, Ivan Patnof — suur ärra ja rikka".
Se oli olevinaan viroa.