— Siin' on sinulle! huusivat Jutan vävy ja poika Jutalle.
Nyt oltiin kokonaan tuuliajolla ja mentiin tunti tunnilta poispäin kotisaaresta, pitkin aavaa merenselkää, kohti vielä aavempia Valtiasmeren ulapoita.
Pumppu oli saatu selväksi, mutta vettä tuli sisään kaatuvista kertalaineista, joita ohjaamattomalla veneellä ei voitu välttää ja jotka villeinä kuohuivat yli veneen, enemmän kuin laineiden väliajoilla ennätettiin pumputa tai muuten pois ajaa ja vene painui noin tuuman tunnissa aina syvemmälle ja syvemmälle…
Yhdellä airolla ei ollut paljon merkitystä näin kovassa tuulessa. Siihen kulutettu voima nähtiin pian voitavan käyttää viisaammin veden pois ajamiseen.
Luovimiseen ei myöskään voitu turvautua purjeen mitättömyyden vuoksi.
Lankuistaan ei taas Toos-Jutta olisi raatsinut mitenkään luopua.
Hän odotti tuulen kääntymistä tai tyyntymistä.
Sitä hän odotti ja päätti kestää viimeiseen asti hukkaamatta ainoaakaan lankkua. — — —
Saaressa oli jo aikoja sitten huomattu laivan kaataneen kansikuormansa mereen, sillä jahti toisensa perästä purjehti lankkupaikalle.
Jahteja oli siellä jo kymmenkunta ja samanverran moottoreita.